— Ei koskaan! Ei koskaan! valitti Atala.
— Mitä tarkoitat? kysyin minä.
— Sinä et tiedä kaikkea! sanoi tyttö. — Eilen… kun myrsky raivosi. Minä olin rikkoa lupaukseni, olin syöstä äitini kadotuksen kuiluun. Hänen kirouksensa uhkasi jo minua. Olin joutua valehtelijaksi Jumalan edessä, Jumalan, joka pelasti henkeni. Suudellessasi vapisevia huuliani et sinä tiennyt koskettavasi kuolemaa.
— Voi taivas! Rakas lapsi, mitä sinä olet tehnyt? huudahti lähetyssaarnaaja.
— Rikoksen, isä, — virkkoi Atala, kääntäen katseensa pois, — mutta minä itse vain joudun kadotukseen; äitini minä pelastan.
— Lopeta! huudahdin minä epätoivoisena.
— No niin, — sanoi hän, — minä aavistin heikkouteni, ja lähtiessämme kylästä otin mukaani…
— Mitä? sanoi munkki.
— Mitä? kysyin minä kauhuissani.
— Se, se repii nyt rintaani.