Virran päävuolle, joka syöksyy etelään päin, pyöristyy suunnattomaksi lieriöksi, särkyy sitten harsomaiseksi vaahdoksi ja kimaltelee auringonpaisteessa sateenkaaren kaikissa väreissä.
Toinen haara syöksyy kuin vedenpaisumuksen patsas kamalaan pimeyteen.
Tuhannet sateenkaaret risteilevät välkkyen kuilun yläpuolella.
Kun vesi syöksyy vapisevia kallioita vasten, kohoaa se vaahtoavina ryöppyinä aina puitten latvojen korkeuteen, kuten savupatsaat suuressa tulipalossa.
Hongat, pähkinäpuut ja omituiset, aavemaiset kalliot ovat puitteina tälle suuremmoiselle näytelmälle.
Ilmapaineen vaikutuksesta suistuvat käärmeet kiemurrellen syvyyteen ja labradorikarhu riippuu hännästään puunoksassa, pyydystellen äkkisyvästä hirvien ja muitten eläinten ruumiita.
Katsellessani näytelmää kauhun ja ihailun sekavin tuntein ovat intiaanitar ja hänen miehensä loitonneet. Etsin heitä sittemmin putouksen yläpuolelta ja tapasin heidät leiriytyneinä ruohostoon, joukossaan muutamia ukkoja, joiden edessä lepäsi nahkoihin käärittyjä luurankoja.
Ihmetellen kaikkea sitä, mitä olin viimeisten tuntien aikana nähnyt, istahdin nuoren intiaanittaren viereen ja kysyin:
— Mitä tämä kaikki merkitsee, sisareni?
— Veljeni, — vastasi hän, — tässä on kotimaamme multaa ja esi-isiemme luita, jotka otimme mukaamme pakoretkellemme.
— Kuinka te sitten olette joutuneet näihin onnettomuuksiin?