Jean Valjean juoksi samaan suuntaan, mitä oli ennenkin kulkenut.
Hän joutui näin pitkän matkan, tähystellen, huutaen ja huhuillen, mutta ei tavannut enää ketään. Pari kolme kertaa syöksähti hän paikalle, missä luuli jonkun makaavan tai olevan kyyrysissään; se oli vain joku pensas tai kivi. Vihdoin pysähtyi hän kolmen polun risteykseen. Kuu oli noussut. Hän tähysteli ympärilleen ja huusi viimeisen kerran: "Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!" Hänen huutonsa hukkui nevaan edes kaikua herättämättä. Hän yritti vielä: "Pikku-Gervais!" mutta heikolla, kähisevällä äänellä. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa; hänen polvijäntereensä laukesivat äkkiä hänen altaan, aivan kuin olisi näkymätön voima yhdellä heitolla sälyttänyt hänen hartioilleen hänen, pahan omantuntonsa musertavan painon; hän vajosi menehtyneenä suurelle kivelle, nyrkit hiuksissa ja kasvot polvissa, ja huusi: "Minä olen kurja ihminen".
Silloin hänen sydämensä särkyi, ja hän ratkesi itkuun. Hän ei ollut itkenyt yhdeksääntoista vuoteen.
Lähdettyään piispan luota oli Jean Valjean joutunut kaiken tähänastisen ajatuksenjuoksunsa ulkopuolelle. Hän ei voinut selvittää itselleen, mitä hänen sisimmässään liikkui. Hän koki terästyä vanhuksen enkeli-hyvän teon ja lempeiden sanojen vaikutusta vastaan. "Te olette luvannut minulle tulla kunnialliseksi. Minä ostan Teidän sielunne. Minä vapautan sen pahuuden hengen kahleista ja annan sen hyvälle Jumalalle". Nämä sanat palasivat herkeämättä hänen mieleensä. Tätä taivaallista hyvyyttä vastaan kannusti hän ylpeytensä, joka on ikäänkuin kaiken pahan lujin linnoitus meissä. Hän tunsi hämärästi, että tämän papin anteeksi-antamus oli vaarallisin rynnäkkö ja tuhoisin hyökkäys, mikä häntä oli milloinkaan järisyttänyt; hän tunsi, että hänen sydämensä kovettuminen tulisi lopulliseksi, jos hän ei antaisi tämän lempeyden itseensä vaikuttaa; hän tunsi, että jos hän antaisi perään, täytyisi hänen luopua tuosta synkästä vihasta, jolla toisten ihmisten teot olivat niin monien vuosien kuluessa hänen sydäntään täyttäneet ja joka oli hänelle mieleinen; hän tunsi, että nyt piti voittaa tai tulla voitetuksi, ja että taistelu, ankara, ratkaiseva taistelu oli syttynyt hänen oman pahuutensa ja tuon miehen hyvyyden välillä.
Kaikkia näitä valonhäiveitä miettiessään kulki hän eteenpäin kuin päihtynyt. Älysikö hän näin kävellessään, silmät oudon palavina päässä, älysikö hän tarkasti, mitä seurauksia hänelle saattoi olla Dignen tapahtumista? Kuuliko hän kaikki nuo salaperäiset äänet, jotka varottavat tai kiusaavat sieluamme muutamina elämämme hetkinä? Kuiskasiko hänelle joku korvaan, että hän oli elänyt nyt kohtalonsa juhlallisimman hetken, ett'ei hänelle enää mitään keskiastetta löytynyt, että joll'ei hänestä vastaisuudessa tule parhain ihminen, tulee hänestä pahin, että hänen nyt täytyi kohota korkeammalle kuin piispa, tai sitten vajota alemmaksi kuin kaleeri-orja, että, jos hän tahtoi tulla hyväksi, hänen täytyi tulla enkeliksi, tai jos hän tahtoi jäädä pahaksi, täytyi hänen tulla häijyimmäksi hirviöksi.
Meidän täytyy tässä vieläkin toistaa entiset kysymyksemme: tajusiko hän edes hämärästi kaikkea tätä? Olemme jo huomauttaneet, mitenkä onnettomuus ja kärsimys ehdottomasti kehittää ihmismieltä; mutta epäiltävää on, kykenikö Jean Valjean selvästi käsittämään kaikkea, mistä tässä on ollut puhe. Jos nämä ajatukset hänen mieleensä juohtuivatkin, niin aavisti hän niitä pikemmin kuin näki, eikä niistä muuta hyvää ollut, kuin että ne syöksivät hänet melkein tuskalliseen sekaannustilaan. Lähtiessään tuosta pimeyden ja kurjuuden paikasta, vankilasta, oli piispan käytös huikaissut hänen sieluansa, aivan niinkuin kirkas valo huikaisee pimeästä tulijan silmiä. Tuleva elämä, mahdollinen elämä, joka nyt avautui hänen eteensä puhtaana ja säteilevänä, täytti hänet vavistuksella ja pelolla. Hän ei todella enää tiennyt mihin hän oli joutunut. Aivan niinkuin tarhapöllö, joka äkkiä joutuisi näkemään auringon nousun, oli rangaistusvanginkin huikaissut ja melkein soentanut hyve.
Eräs seikka vaan oli varma, seikka, jota hän ei itsekään epäillyt: hän ei ollut enää sama ihminen, kaikki oli hänessä muuttunut, hän ei voinut mitenkään tehdä tapahtumattomaksi sitä, että piispa oli hänelle puhunut ja että piispa oli häneen vaikuttanut.
Tässä mielentilassaan oli hän kohdannut Pikku-Gervaisin ja varastanut hänen kaksi-frangisensa. Minkätähden? Hän ei olisi varmaankaan voinut sitä selittää. Oliko se ehkä pahojen ajatusten viimeinen isku, viimeinen ponnistus, ajatusten, jotka hän oli vankilasta perinyt, jäännös vanhoja vaikutuksia, tulos siitä, mitä liikeopissa kutsutaan kerääntyneeksi voimaksi? Sitä se ehkä oli, tai ehk'ei se sentään ollut sitäkään. Sanokaamme yksinkertaisesti, ett'ei hän ollut varastanut, ett'ei ihminen ollut varastanut, vaan eläin, peto, joka tottumuksesta ja vaiston viemänä vähääkään ajattelematta painoi jalkansa rahan päälle, sillä välin kun järki taisteli niin monia uusia, aavistamattomia hyökkäyksiä vastaan. Kun järki heräsi ja näki tämän eläimen teon, peräytyi Jean Valjean tuskissaan ja päästi kauhistuksen huudon.
Kummallinen ilmiö todellakin ja mahdollinen vain hänen silloisessa tilassaan: varastaessaan lapselta tuon rahan teki hän teon, jota hän ei enää saattanut tehdä.
Miten olikaan, tällä viimeisellä pahalla työllä oli häneen nähden ratkaiseva merkitys: se puhkaisi yhdellä iskulla sen sumun, joka hänen järkeänsä peitti, ja hajotti sen, erotti toiselle puolelle synkät varjot ja toiselle kirkkaan valon ja vaikutti hänen sieluunsa siinä tilassa, missä se paraillaan oli, samoin kuin muutamat kemialliset aineet vaikuttavat sameaan seokseen, vajottaen toisen yhdysosan sakaksi pohjalle ja selkeyttäen toisen.