Ensi alussa, ennättämättä edes miettiä ja tutkia sisintään, hädän valtaamana, niinkuin se, joka kokee jostain vaarasta pelastua, yritti hän löytää lasta antaakseen hänelle rahan takaisin; kun hän huomasi sen hyödyttömäksi ja mahdottomaksi, pysähtyi hän epätoivon raatelemana. Siinä hetkessä, jolloin hän huudahti: Minä olen kurja ihminen! näki hän itsensä sellaisena kuin oli; ja hän oli jo siihen määrään erkaantuneena omasta itsestään, että hän näytti mielestään olevansa vain joku haamu, ja tuossa hänen edessään seisoi tuo inhottava kaleerivanki Jean Valjean luineen ja lihoineen, keppi kädessä, mekko päällä, selässä matkalaukku täynnä varastettua tavaraa, kasvot päättävän synkät, mieli täynnä kankeita suunnitelmia.
Kärsimysten ylenmääräisyys oli pannut hänet hourailemaan, kuten olemme huomauttaneet. Tämä oli siis jonkunlainen houre-näky. Hän näki todellakin edessään tämän Jean Valjeanin, nämä synkeät, kamalat kasvot. Hän oli vähällä kysyä itseltään, kuka tuo mies oikeastaan oli, ja kauhu valtasi hänet.
Hän eli hetkeä kiihkoisaa ja kuitenkin kamalan tyyntä, jolloin haavehourailu on niin syvää, että se muuttaa todellisuudenkin. Ihminen ei silloin enää näe esineitä, jotka ovat hänen edessään, mutta näkee ikäänkuin ulkopuolella itseään kuvat, jotka väikkyvät hänen mielessään.
Hän siis tarkasteli itseään, niin sanoaksemme, silmästä silmään, ja samalla keksi hän hourailunsa salaperäisissä syvyyksissä valonvälkkeen, jota hän piti ensin tulisoihtuna. Katseltuaan tarkkaavammin tätä valoa, joka hänen sieluunsa paistoi, huomasi hän sen saavan ihmisen muodon; hän havaitsi, että tämä tulisoihtu oli piispa.
Hän katseli omassatunnossaan nyt vuorotellen näitä kahta edessään seisovaa miestä: piispaa ja Jean Valjeania. Mutta edellisen rinnalla näytti jälkimäinen kovin surkealta. Sillä kummallisella tavalla, mikä on ominaista tämänlaiselle kuohuntatilalle, suureni ja kirkastui piispa hänen silmissään sitä mukaa, mitä pitemmälle hän tarkastelussaan ehti, kun taas Jean Valjean pienentyi ja kalpeni. Lopulta oli hän enää varjo vain. Äkkiä katosi hän kokonaan. Piispa jäi yksin jälelle.
Hän täytti ylevällä paisteella tämän kurjan koko sielun.
Jean Valjean itki kauvan. Hän itki kuumin kyynelin nyyhkytyksin, hervottomammin kuin nainen, kauhistuneempana kuin lapsi.
Hänen itkiessään levisi valo yhä enemmän ja enemmän hänen sielussaan, erinomainen valo, samalla kertaa ihastuttava ja pelästyttävä valo. Hänen kulunut elämänsä, hänen ensimäinen rikoksensa, hänen pitkä kärsimyksensä, hänen ulkonainen villiintymisensä, hänen sisäinen kovettumisensa, hänen vapaaksi pääsemisensä ja niin monen kostosuunnitelman riemut, tapaukset piispan luona, viimeinen pahatyö, minkä hän oli tehnyt varastaessaan kaksi frangia lapselta, rikos sitäkin kurjempi ja hirvittävämpi kun se tuli heti piispan anteeksi-antamuksen jälkeen, kaikki tämä palasi hänen mieleensä ja ilmestyi hänen tajuunsa selvästi, mutta valossa, jota hän ei ollut nähnyt ennen. Hän katseli elämäänsä, ja se näytti hänestä kamalalta; sieluansa, ja se näytti hänestä inhottavalta. Mutta ihana valo loisti yli tämän elämän ja yli tämän sielun. Hänestä tuntui kuin näkisi hän saatanan paratiisin kirkkaudessa.
Kuinka kauvan itki hän näin? Mitä teki hän sitten? Minne hän meni? Siitä ei ole koskaan päästy selville. Todistetuksi on kuitenkin tullut, että muuan kuormankuljettaja, joka näihin aikoihin kulki Grenoblen väliä ja joka tänä samaisena yönä saapui Digneen noin kolmen seuduilla, näki piispan talon ohi ajaessaan pimennossa miehen polvillaan kadulla, rukoilevan asennossa, hänen ylhäisyytensä Bienvenun oven edustalla.