Hauskan leikin hauska loppu.
Jäätyään yksin asettuivat neitoset parittain akkunoille kyynäspäittensä nojaan, kurkottelivat, lavertelivat akkunasta toiseen.
He näkivät nuorukaisten käsikoukkua poistuvan Bombardan kapakasta; ylioppilaat kääntyivät, viittoivat heille naureskellen ja hävisivät sitten tuohon sunnuntain pölyiseen sekamelskaan, joka aina kerran viikossa valtaa Champs-Élyséen.
"Älkää viipykö kauvan!" huusi Fantine.
"Mitähän ne meille tuovat?" sanoi Zéphine.
"Varmaankin jotain oikein sievää", sanoi Dahlia.
"Mutta sen pitäisi olla kultaa", virkkoi Favourite.
Pian veti heidän huomionsa puoleensa rantakadun vilinä ja liikenne, joka näkyi suurten puiden oksain välitse ja joka huvitti heitä aika tavalla. Oli juuri posti- ja matkustajavaunujen lähtöaika. Melkein kaikki etelän ja lännen kyytivaunut kulkivat silloin Champs-Élyséen kautta. Useimmat seurasivat rantakatua ja ajoivat Passyn portin kautta. Joka hetki rämistivät läpi kansanjoukon valtavat, keltaisen ja mustan kirjaviksi maalatut, raskaasti kuormatut matkalaukkujen, myttyjen ja säkkien peittämät vaunut, joita laitettiin lähtökuntoon melulla ja pauhulla. Pää toisensa jälkeen pilkisti niistä esiin, ne tärisyttivät maata, ne muuttivat koko katukivityksen säkenöiväksi tuliraudaksi, ne syöksivät kipunoita kuin pajanahjo, ja pöly tuprusi savupilvinä, kun ne raivoavan myrskyn tavoin nelistivät tiehensä. Tämä meteli ja melske huvitti tyttöjä. Favourite huudahti:
"Mikä räikinä ja ryskinä! Tuntuu aivan kuin laahattaisi suuria rautakahlekimppuja".
Sattuipa silloin, että muuan vaunu, jota oli vaikea erottaa tiheiden jalavain välitse, pysähtyi hetkiseksi ja lähti sitten taas täyttä laukkaa. Tämä ihmetytti Fantinea.