Ja he räjähtivät nauruun.
Fantine nauroi muiden mukana.
Hetkistä myöhemmin itki hän huoneeseensa saavuttuaan. Tämä oli ollut hänen ensi lempensä, niinkuin olemme maininneet. Hän oli antautunut Tholomyèsille, kuin miehelleen ikään, ja hänellä oli lapsi.
NELJÄS KIRJA
KUN USKOO, NIIN USEIN MENETTÄÄ
1.
Äiti tapaa äidin.
Tämän vuosisadan ensimäisellä neljänneksellä löytyi Montfermeilissä Pariisin lähellä muuan kapakka, jota ei nykyään enään ole olemassa. Tätä kapakkaa pitivät Thénardier-nimiset ihmiset, mies ja vaimo. Se sijaitsi pienen Leipurin kadun varrella. Oven päälle oli seinään naulattu laudankappale. Tälle puulevylle oli maalattu jotakin, mikä näytti siltä kuin olisi mies kantanut selässään toista miestä, jolla oli suuret kultaiset, levein hopeatähdin koristetut kenraalin olkalaput; punaiset pilkut esittivät verta, muu osa taulua oli pelkkää savua ja tarkotti otaksuttavasti taistelua. Alareunassa oli kirjotus: Waterloon Kersantti.
Mikään ei ole tavallisempaa kuin kuormarattaat tai vankkurit majatalon ovella. Mutta ne ajoneuvot, tai oikeammin sanoen ne ajoneuvojen jätteet, jotka eräänä kevätiltana vuonna 1818 salpasivat katua Waterloon Kersantin kapakan edustalta, olisivat jykevyydellään varmaankin vetäneet jonkun ohikulkevan maalarin huomion puoleensa.
Ne olivat tuollaisten kuormarattaiden etuosa, joita metsäseuduissa käytetään lautojen ja puunrunkojen kuljettamiseen. Näihin eturattaisiin kuului valtava rauta-akseli, johon liittyi raskas vehmaro ja jota kantoi kaksi suunnattoman suurta pyörää. Kokonaisuus teki jykevän, musertavan, muodottoman vaikutuksen. Niitä olisi luullut jättiläiskanuunan telineiksi. Raiteista ryöpsähtänyt kura oli pyöriin, puolapuihin, kappoihin, akseliin ja vehmaroon muodostanut ruman, kellertävän kerrostuman, melkein samanlaisen, jolla usein näkee tuomiokirkkoja koristetun. Puuta ei erottanut loan alta eikä rautaa ruosteelta. Akselista riippuivat suunnattomat rautavitjat, jotka olisivat sopineet vangitulle Goljatille. Nämä kahleet panivat ajattelemaan, ei lankkuja, joita niiden oli määrä kuljettaa, vaan mastodontteja ja mammutteja, joita ne olisivat kyenneet pitelemään; ne muistuttivat mieleen rangaistusvankilaa, mutta jättiläismäistä, yli-inhimillistä, ja vain joku hirmuolento näytti voivan niitä liikutella. Homeros olisi niihin kahlinnut Polyphemoon ja Shakespeare Calibanin.