Lausukaamme tässä aluksi pari sanaa. Myöhemmin täydennämme piirrosta.
Nämä ihmisolennot kuuluivat siihen sekasikiöiden luokkaan, joka on pantu kokoon raaoista, sivistymättömistä nousukkaista ja rappiolle joutuneista hienostuneista, älykkäistä ihmisistä, joka on niin kutsutun keskiluokan ja niin kutsutun alaluokan välimailla, joka yhdistää itseensä jälkimäisen muutamat viat sekä edellisen melkein kaikki paheet, ja jolla ei ole työläisen uljasta pontevuutta eikä porvarin rehellistä kuntoa.
He olivat noita kääpiö-luonteita, joista tulee helposti hirviöitä, jos joku kaamea tuli sattuu niitä lämmittämään. Vaimossa oli tyhmän naudan perua ja miehessä konnan ainesta. Molemmilla oli mitä suurimmat taipumukset edistymään pahan pimeällä polulla. Niitä löytyy rapusieluja, jotka vetäytyvät yhä syvemmälle ja syvemmälle pimeään, kulkien elämässä pikemmin taaksepäin kuin eteenpäin, käyttäen kokemusta vain kamaluuttaan enentääkseen, pahentuen päivä päivältä ja mustuen ja tahraantuen yhä enemmän. Tämä mies ja tämä vaimo olivat näitä sieluja.
Etenkin mies oli harmillinen kasvonpiirteiden tutkijalle. Muutamia ihmisiä tarvitsee vain vilkaista, heti epäilläkseen heitä, sillä kaikilta puolilta huomaa heidän pelkäävän valoa. He ovat levottomia taaksepäin ja uhkaavia eteenpäin. Heissä on jotain salattua. Heistä ei voi sen paremmin tietää, mitä he ovat tehneet, kuin mitä he tulevat tekemään. Pimeys, mikä asuu heidän katsannossaan, ilmaisee heidät. Kun kuulee heidän lausuvan vain yhden sanankin, kun näkee heidän tekevän pienimmänkin liikkeen, silloin saattaa heti aavistaa heidän menneisyytensä kätkevän synkkiä salaisuuksia ja heidän tulevaisuutensa tarjoavan kauhutekoja.
Tämä Thénardier oli ollut sotilaana, mikäli hänen puheisiinsa on luottamista, kersanttina, vakuutti hän; hän oli otaksuttavasti ollut mukana v. 1815:n sotaretkellä ja käyttäytynyt jokseenkin urhokkaastikin, niinkuin näyttää. Jälempänä tulemme selvittämään, mitenkä asian laita oikeastaan oli. Kapakan nimikilpi viittasi juuri johonkin hänen sotaisista urotöistään. Hän oli maalannut sen itse, sillä hän osasi hiukan kaikkea, huonosti.
Tämä tapahtui aikana, jolloin vanha klassillinen romaani, joka oltuaan Clélie oli enää vain Lodocska, joka alati hienostelevana tuli yhä rivommaksi, joka oli alentunut neiti de Scudériltä rouva Bournon-Malarmen, ja rouva de Lafayetteltä rouva Barthélemy-Hadotin käsiin, sytytti Pariisin ovenvartijattarien rakastavat sydämet ja ulotti tuhoisan vaikutuksensa aina esikaupunkeihin ja läheiselle maaseudulle asti. Rouva Thénardierillä oli juuri tarpeeksi älyä lukeakseen tämänmoisia kirjoja. Hän ruokki itseään niillä. Hän upotti niihin lopunkin järkipahaansa. Tämä oli asettanut hänet varhaisimman nuoruutensa päivinä ja vähän myöhemminkin jonkunlaiseen haaveilevaan suhteeseen mieheensä, joka oli hiukan syvällisyyttäkin omaava roisto, jonka tiedot käsittivät koko joukon asioita, lukuunottamatta kielioppia, joka oli sekä raaka että hieno samalla kertaa, mutta joka Pigault-Lebruniä lukiessaan ei tajunnut kerrassaan mitään kaihomielisyydestä eikä kaikesta siitä, mikä "sukupuolta sukoilee", niinkuin hän omalla kielellään tapasi sanoa. Vaimo oli häntä kaksitoista tai viisitoista vuotta nuorempi. Myöhemmin, kun nuo romaanimaisesti kyynelkasteiset hivukset alkoivat harmaantua, kun Pamelasta tuli syöjätär, ei rouva Thénardieristä ollut muuta jäljellä kuin ilkeä, rujoluinen akka, joka oli aikoinaan ahminut hassuja romaaneja. Sillä kukaan ei lue rankaisematta typeryyksiä. Seuraus oli, että hänen esikoistyttärensä nimeksi tuli Éponine. Mitä nuorempaan tulee, niin oli tuo pienokais-raukka vähällä saada nimekseen Oulnare; ties minkä merkillisen Ducray-Duminilin romaanin aiheuttaman käänteen kautta hänen nimekseen joutui sentään vain Azelma.
Muuten ei sivumennen sanoen kaikki sentään ole näin naurettavaa ja pintapuolista tällä omituisella aikakaudella, josta nyt on puhe ja jota voitaisiin kutsua ristimänimien mullistuksen ajaksi. Romaani-aineksen ohella, jota olemme maininneet, esiintyy myöskin tärkeitä yhteiskunnallisia oireita. Nykyään ei ole suinkaan harvinaista, että härkäpaimenen nimenä on Arthur, Alfred tai Alphonse, ja että kreivin — mikäli vielä kreivejä löytyy — nimenä on Tuomas, Pietari tai Jaakko. Tämä mullistus, joka laittaa "ylhäisen" nimen rahvaan miehelle ja talonpoikaisnimen aatelisherralle, ei ole muuta kuin yhdenvertaisuuden hyökyaallon vaikutusta. Uusien tuulahdusten vastustamaton voima esiintyy tässä niinkuin muussakin. Tämänkin näennäisen ristiriitaisuuden alta paistaa suurena ja syvälle uurtavana Ranskan vallankumous.
3.
Leivonen.
Pelkkä ilkeys ei riitä menestymiseen. Kapakka veteli huonosti.