Viiden vanhana! väitettänee, se on mahdotonta! Surkeata kyllä, on se kuitenkin totta. Yhteiskunnallinen kärsimys alkaa joka ijässä. Emmekö ole aivan hiljattain lukeneet eräästä Dumolard-jutusta, eräästä rosvoksi ruvenneesta orpo-raukasta, joka virallisten asiakirjain mukaan oli viiden vanhasta alkain ollut ypöyksin maailmassa, "tehnyt työtä henkensä pitimiksi ja varastellut".

Cosette pantiin toimittamaan asioita, lakaisemaan huoneita, pihaa, katua, pesemään astioita, vieläpä kantamaan puitakin. Thénardierit luulivat olevansa sitäkin oikeutetumpia näin menettelemään, kun äiti, joka oli yhäti Montreuil-sur-Merissä, alkoi maksaa huonosti. Muutamiin kuukausiin ei rahalähetystä ollut ensinkään saapunut. Jos äiti olisi näiden kolmen vuoden kuluttua palannut Montfermeiliin, ei hän olisi enää tuntenut lastaan. Cosette, joka oli ollut niin kaunis ja verevä taloon tullessaan, oli nyt muuttunut laihaksi ja kalpeaksi. Hänen käytöksensäkin oli muodostunut levottomaksi, arkamaiseksi. Salakavala! sanoivat Thénardierit.

Vääryys oli tehnyt hänet yrmeäksi ja kurjuus rumaksi. Hänelle ei jäänyt muuta kuin kauniit silmänsä, jotka herättivät sääliä, koska ne olivat niin suuret ja koska niissä näytti kuvastuvan vain sitä enemmän surua.

Sydäntä särkevää oli nähdä tämän pienen lapsiraukan, joka ei ollut vielä kuudenkaan vanha, talvipakkasessa vanhojen rikkinäisten ryysyjensä verhoamana, väristen lakaisevan katua jo ennen päivän koittoa, suunnaton luuta pienissä punaisissa kätösissään ja kyynel silmäkulmassa.

Paikkakunnalla kutsuttiin häntä Leivoseksi. Kansa, joka pitää runollisista vertauksista, oli viehättynyt nimittämään tällä tavalla tätä pientä olentoa, joka ei juuri ollut lintua isompi, joka värisi, arasteli ja pelkäsi, joka nousi ensinnä koko talossa ja koko kylässä ja joka hääri kadulla tai pellolla jo ennen aamun sarastusta.

Mutta tämä leivos-rukka ei milloinkaan laulanut.

(Fantinen I osan loppu.)

VIIDES KIRJA

PERIKATOON KULKEMASSA