Ajatelkaa ihmisen kasvot tällaiselle sudenpoikakoiralle, ja te näette
Javertin.
Javertin oli synnyttänyt vankilassa muuan povaajaämmä, jonka mies oli kaleereilla. Suuremmaksi varttuessaan luuli hän olevansa tykkänään yhteiskunnan ulkopuolella, eikä koskaan enää pääsevänsä sen helmaan. Hän huomasi yhteiskunnan sulkevan armotta yhteydestään kaksi ihmisluokkaa: ne, jotka sitä hätyyttävät, ja ne, jotka sitä suojelevat. Hänellä oli valittavanaan vain nämä kaksi luokkaa. Samalla tunsi hän itsessään omituista jäykkyyttä, säännöllisyyttä ja rehellisyyttä, mihin yhtyi rajaton viha sitä kiertolaisjoukkuetta vastaan, johon hän itsekin kuului. Hän meni poliisin palvelukseen. Hän menestyi urallaan. Neljänkymmenen vanhana oli hän kohonnut komisarioksi. Nuoruutensa päivinä oli hän ollut virkamiehenä etelän työvankiloissa.
Ennenkuin menemme etemmä, selittäkäämme tarkemmin tuo käsite: ihmisen kasvot, jonka äsken sovellutimme Javertiin.
Javertin kasvoihin kuului litteä nenä ja kaksi suurta sierainreikää, joita kohti kohosi molemmin puolin uhkea poskiparta. Oikein pahalta tuntui, kun ensi kerran näki tämän tuuhean metsän ja nämä kaksi hirvittävää aukkoa. Kun Javert nauroi, mikä oli harvinaista ja kauheata, avautuivat hänen ohuet huulensa ja paljastivat ei ainoastaan hampaat, vaan myöskin ikenet, ja nenän ympärille muodostui leveä, kamala ryppy kuin nautaeläimen turpaan. Vakava Javert oli kuin verikoira; naurava Javert oli kuin tiikeri. Muuten oli pääkallo pieni, jykevät leukapielet, tukka peitti otsan ja valui aina kulmakarvoihin asti, silmien välissä oli pysyvä poimu ikäänkuin heltymättömän vihan merkkinä, katse synkkä, suu kokoonpuserrettu ja pelottava; koko muoto ilmaisi taipumatonta, julmaa käskeväisyyttä. Tätä ihmistä vallitsi kaksi hyvin yksinkertaista ja verrattain hyvääkin tunnetta, jotka hän kuitenkin liiottelemalla muutti pahoiksi: esivallan kunnioitus ja kaiken kapinoimisen viha. Hänen silmissään olivat varkaus, murha, kaikki rikokset vain tämän kapinoimisen eri muotoja. Hän katseli jonkunlaisella sokealla, syvällä luottamuksella kaikkia, joilla oli pieninkin virka valtiossa, pääministeristä aina pellonvartijaan asti. Hän halveksi, inhosi ja vihasi sydämessään kaikkia, jotka olivat kerran astuneet yli niiden rajojen, mitkä laki oli pahalle määrännyt. Hän vaati ehdotonta kuria, eikä sietänyt poikkeuksia. Hän sanoi toiselta puolen: "Virkamies ei voi erehtyä; virkamies ei ole koskaan väärässä". — Toiselta puolen sanoi hän: "Nuo ovat auttamattomasti kadotettuja. Heistä ei voi lähteä mitään hyvää". Hän oli täydellisesti niiden äärimäisten ihmisten mielipidettä, jotka luulevat inhimillisellä lailla olevan ties minkä salaperäisen voiman luoda, tai jos niin tahdotaan, keksiä korkeampia olentoja, ja jotka sijottavat Manan mustan virran yhteiskunnan alimpiin kerroksiin. Hän oli tunteeton, vakava, ankara; synkkä mietiskelijä; nöyrä ja korskea kuin kiihkoilijat ainakin. Hänen katseensa oli kuin kaira, se oli kylmä ja se tunki lävitse. Koko hänen elämänsä sisältyi näihin kahteen sanaan: valvoa ja vartioida. Hän oli muodostanut suoraksi viivaksi maailman mutkaisimmat seikat; hänessä asui syvä tietoisuus omasta tarpeellisuudestaan, pyhä kunnioitus virkatehtäviään kohtaan, ja hän hoiti yhtä sydämestään ja sielustaan salaurkkijan toimiaan kuin pappi omiaan. Onneton se, joka hänen käsiinsä joutui! Hän olisi vanginnut kaleereilta karkaavan isänsä ja antanut rikoksista ilmi oman äitinsä. Ja tätä tehdessään olisi hän tuntenut sitä sisäistä tyydytystä, jonka hyvä työ tuottaa. Hän eli kieltäymyksissä, yksinäisyydessä, puutteissa, siveydessä, hankkimatta itselleen pienintäkään huvitusta. Hän oli pelkkää järkähtämätöntä velvollisuuden tuntoa, hän oli poliisi aito spartalaisessa merkityksessä, hellittämätön väijyskelijä, horjumaton, tunnollinen, kivikova urkkija, Brutus Vidocqin[58] hahmossa.
Koko Javertin olemus ilmaisi miestä, joka vaanii ja joka pysytteleikse piilossa. Joseph de Maistren[59] mystillinen koulu, joka näihin aikoihin vuodatti korkeita maailmansyntyoppeja n.k. kiihkokatolisten sanomalehtien palstoille, olisi varmasti väittänyt Javertin edustavan jotakin symbolia. Ei näkynyt hänen otsaansa, jonka peitti hattu, ei näkynyt hänen silmiään, jotka katosivat kulmakarvojen suojaan, ei näkynyt hänen leukaansa, joka oli painunut kauluksen sisään, ei näkynyt hänen käsiään, jotka olivat vetäytyneet hihoihin, ei näkynyt hänen keppiään, jota hän kantoi päällystakkinsa alla. Mutta kun hetki oli tullut, huomattiin tästä hämärästä, ikäänkuin salaväijytyksestä äkkiä työntyvän esiin kulmikkaan, ahtaan otsan, synkeän katseen, uhkaavan leuvan, suunnattomain käsien, kauhistavan kurikan.
Joutohetkinään, joita hyvin harvoin sattui, lueskeli hän yhtä ja toista, vaikka vihasikin kirjoja. Siksi ei hän ollutkaan niin perin oppimaton. Sen huomasi muuten puhetavan juhlallisesta sävystäkin.
Hänessä ei ollut ainuttakaan pahetta eikä virhettä, senhän olemme jo maininneet. Kun hän oli erikoisesti tyytyväinen itseensä, otti hän hyppysellisen nuuskaa. Tämä side yhdisti häntä ihmiskuntaan.
Helppoa on käsittää, että Javert oli koko sen ihmisluokan kauhuna, jota oikeusministerin vuotuisissa tilastoissa merkitään päällekirjotuksella: Epäilyttäviä henkilöitä. Pelkkä Javertin nimi ajoi heidät pakosalle; Javertin kasvot nähdessään kivettyivät he kauhusta.
Sellainen oli tämä pelottava mies.
Tuntui kuin olisi Javertin silmä aina vartioinut herra Madeleinea. Silmä täynnä epäluuloa ja arveluita. Herra Madeleine oli sen lopulta itsekin huomannut, mutta se ei näyttänyt häntä kovinkaan liikuttavan. Hän ei kertaakaan kysynyt Javertin aikeita, ei kokenut häntä välttää eikä tavata, kesti välinpitämättömästi tämän kiusallisen, milt'ei painostavan katseen. Hän kohteli Javertia samanlaisella luontevuudella ja lempeydellä kuin muitakin.