Muutamista Javertin lausumista sanoista saattoi arvata, että hän oli salaa tuolla uteliaisuudella, joka on ominaista hänen rodulleen ja jossa on yhtä paljon vaistoa kuin tahtoakin, nuuskinut tietoonsa kaikki ukko Madeleinen mahdollisesti tavattavat aikaisemmat jäljet. Hän tuntui tietävän ja puhui joskus peitetyin sanoin siihen suuntaan, että joku oli hankkinut eräitä tietoja eräällä paikkakunnalla eräästä hävinneestä perheestä. Kerran sattui häneltä itsekseen puhuessaan pääsemään: "Luulenpa, että hän on nyt kynsissäni!" — Sitten jäi hän miettimään pari kolme päivää sanaakaan lausumatta. Näytti kuin olisi katkennut se johtolanka, jota hän oli luullut niin varmasti seuranneensa.
Muuten olkoon tässä tarpeellisena korjauksena siihen, mitä edellä lausumissamme väitteissä näyttää ehkä olevan liian jyrkkää, ett'ei inhimillisessä olennossa voi löytyä mitään ehdottomasti varmaa, ja että juuri vaistolle on hämmentyminen, sekaantuminen ja harhaanosuminen erikoisesti ominaista. Sillä muutenhan olisi se järkeä korkeammalla, ja eläin olisi silloin viisaampi kuin ihminen. Javert oli ilmeisesti joutunut hieman hämilleen, nähdessään herra Madeleinen täydellisen luontevuuden ja tyyneyden.
Kerran näytti kuitenkin hänen omituinen käyttäytymisensä vaikuttaneen herra Madeleineen. Seikka oli seuraava.
6.
Ukko Fauchelevent.
Herra Madeleine kulki eräänä aamuna muuatta Montreuil-sur-Merin kiveämätöntä pikkukatua pitkin. Silloin kuuli hän melua ja keksi ihmisjoukon vähän matkan päässä. Hän meni sinne. Muuan vanha mies, ukko Fauchelevent nimeltään, oli pudonnut kuormarattaittensa alle, joiden edestä oli hevonen kaatunut.
Tämä Fauchelevent oli yksi niitä harvoja vihamiehiä, joita herra Madeleinella vielä tähän aikaan oli. Kun Madeleine saapui paikkakunnalle, harjotti Fauchelevent, entinen käräjäkirjuri ja talonpojaksi verrattain sivistynytkin, pientä kauppaa, joka alkoi vedellä huonosti. Fauchelevent näki tuon yksinkertaisen työmiehen rikastuvan, kun taas hän, oppinut käräjäkirjuri, köyhtyi köyhtymistään. Tämä seikka täytti hänet kateudella, ja hän oli tehnyt paraansa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa vahingoittaakseen Madeleinea. Sitten tuli vararikko, ja vanha kun hän oli, perheetön, lapseton, eikä omistanut muuta kuin hevosen ja rattaat, oli hänen hengen piteikseen täytynyt ruveta kuorma-ajuriksi.
Hevonen oli katkaissut molemmat jalkansa eikä voinut liikahtaakaan. Vanhus oli joutunut pyörien väliin. Kaatuminen oli tapahtunut niin onnettomasti, että rattaiden koko paino lepäsi hänen rintansa päällä. Rattaissa oli hyvin raskas kuorma. Ukko Fauchelevent valitti ja ähkyi surkeasti. Oli koetettu vetää häntä poiskin, mutta turhaan. Kömpelö töyttäys, taitamaton apu, väärä nostallus saattoivat koitua hänen surmakseen. Oli mahdotonta pelastaa häntä tuskallisesta asemastaan muuten kuin kohottamalla rattaita alhaaltapäin. Javert, joka oli heti tapaturman sattuessa osunut paikalle, oli lähettänyt hakemaan väkivipua. Herra Madeleine lähestyi. Hänelle tehtiin kunnioittaen tietä.
"Apua", kirkui ukko Fauchelevent. "Eikö löydy ketään säälivää ihmistä, joka pelastaisi vanhuksen?"
Herra Madeleine kääntyi läsnäolevain puoleen: