Madeleine katsahti ympärilleen:
"Ei löydy siis ketään, joka haluaisi ansaita kaksikymmentä kultarahaa ja pelastaa tämän vanhusraukan hengen?"
Ei kukaan läsnäolijoista liikahtanut. Javert jatkoi:
"Olen eläissäni tuntenut vain yhden miehen, joka voisi toimittaa väkivivun töitä, ja se oli tämä rangaistusvanki".
"Ah! Nyt likistyn kuoliaaksi!" vaikeroi vanhus.
Madeleine kohotti päänsä, tapasi Javertin haukankatseen, joka oli kiintyneenä häneen, silmäsi talonpoikia, jotka eivät hievahtaneetkaan, ja hymyili surumielisesti. Sitten laskeutui hän sanaakaan sanomatta polvilleen, ja ennenkuin joukko ehti edes huudahtaa, oli hän jo rattaiden alla.
Seurasi kamala odotuksen ja kuolon hiljaisuuden hetki.
Madeleinen nähtiin melkein vatsallaan tämän hirvittävän painon alla kaksi eri kertaa turhaan yrittävän lähentää kyynärpäitänsä polviinsa. Huudettiin: "Madeleine! Tulkaa pois sieltä!" — Vanha Faucheleventkin kehotteli: "Herra Madeleine! Menkää pois! Näettehän, että minun on määrä kuolla! Antakaa minun olla! Tekin vielä tapatte itsenne!" — Madeleine ei vastannut.
Katselijat huohottivat. Pyörät olivat yhä vajonneet, ja nyt oli jo käynyt melkein mahdottomaksi Madeleinen päästä pois rattaiden alta.
Äkkiä nähtiin tuon suunnattoman ruhon huojahtavan, rattaat kohosivat hitaasti, pyörät nousivat puoliväliin raiteista. Tukahtuneen äänen kuultiin huutavan: "Kiirehtikää! Auttakaa!" Madeleine oli tehnyt viimeisen ponnistuksensa.