"Hyvin helposti", vastasi Marguerite.
Fantine meni rappusille vielä kerran lukemaan kirjettä.
Iltahämyssä läksi hän ulos ja hänen nähtiin ohjaavan kulkunsa Pariisin kadulle päin, sillä siellä ovat majatalot.
Kun Marguerite seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa astui Fantinen huoneeseen, he kun työskentelivät aina yhdessä, jolloin heidän tarvitsi polttaa vain yhtä kynttilää, tapasi hän Fantinen istumassa vuoteellaan, kalpeana, vilusta värisevänä. Hän ei ollut lainkaan nukkunut. Päähine oli pudonnut polville. Kynttilä oli palanut koko yön ja nyt oli siitä jäljellä vain pieni pätkä.
Marguerite pysähtyi kynnykselle, vallan kauhistuneena tällaisesta epäjärjestyksestä ja huudahti:
"Herra Jumala! Kynttilä on palanut ihan loppuun! Onko jotain tapahtunut!"
Sitten katsahti hän Fantineen, joka käänsi häneen tukattoman päänsä.
Fantine oli eilisestä vanhentunut kymmenen vuotta.
"Jeesus!" pääsi Margueritelta, "mikä Teidän on, Fantine?"
"Ei mikään", vastasi Fantine. "Päinvastoin voin oikein hyvin. Lapseni ei ole avun puutteessa kuoleva tuohon kamalaan tautiin. Olen tyytyväinen".