Näin puhuen näytti hän eukolle kahta napoleonia, jotka loistivat pöydällä.
"Ah! Herra Jeesus!" huudahti Marguerite. "Mutta siinähän on koko omaisuus! Mistä olette saanut nuo kultarahat?"
"Olenpahan vaan", vastasi Fantine.
Ja hän hymyili. Kynttilä valaisi hänen kasvojaan. Se oli verinen hymyily. Punainen sylky valui suupieliä pitkin ja suussa ammotti musta aukko.
Kaksi hammasta oli poissa.
Hän lähetti neljäkymmentä frangia Montfermeiliin.
Muuten oli koko juttu pelkkää Thénardierein rahankiskomisjuonta.
Cosette ei ollut lainkaan sairas.
Fantine heitti peilinsä menemään. Jo aikoja sitten oli hän muuttanut huoneestaan toisessa kerroksessa pieneen säppilukkoiseen ullakkokamariin aivan katon rajassa. Kamari oli yksi niitä viheliäisiä koppeja, joiden katto yhtyy laitiaan ja joissa joka hetki kolhii päätään. Köyhä raukka voi päästä huoneensa perälle samoin kuin kohtalonsakin perille vain yhä enemmän kumartumalla. Hänellä ei ollut enää sänkyä, hänelle jäi vain muuan rääsykasa, jota hän kutsui peitteekseen, permanto patjaksi, ränsistynyt olkituoli istuimeksi. Pieni ruusu, jota hän ennen oli kasvattanut, kuihtui ja kuoli nyt unohdettuna johonkin nurkkaan. Toisessa nurkassa oli vanha vesiastiana käytetty voipytty, jossa vesi aina jäätyi talvella, niin että pitkät ajat näkyi vielä jääreunoja eri vesikorkeuksien jäljiltä. Hän oli menettänyt häpynsä, nyt menetti hän sievistelyhalunsakin. Viimeinen merkki. Hän kulki likaisissa päähineissä. Ajanpuute vai välinpitämättömyyskö oli syynä, mutta hän ei enää huolehtinut pitovaatteistaan. Sitä mukaa kun kantapäät kuluivat, veti hän sukkaa syvemmälle kenkään. Sen huomasi selvästi muutamista pystysuorista poimuista. Hän paikkasi vanhoja, kuluneita liivejään huonon pumpulikankaan kappaleilla, jotka repesivät vähimmästäkin liikkeestä. Ihmiset, joille hän oli velkaa, toimeenpanivat "kohtauksia" eivätkä suoneet hänelle hetkenkään rauhaa. Hän tapasi niitä kadulla, hän löysi niitä rappusissa. Hän vietti kokonaisia öitä itkien ja miettien. Hänen silmänsä kiilsivät kummasti ja hän tunsi herkeämätöntä tuskaa hartioissaan, vasemman lapaluun yläosissa. Yskä yhä yltyi. Hän vihasi sydämensä pohjasta ukko Madeleinea eikä säälitellyt itseään. Hän neuloi seitsemäntoista tuntia päivässä. Mutta muuan vankilatöiden johtaja, joka teetti vankinaisilla töitä ylen halvasta, alensi äkkiä hinnat, niin että vapaiden työläisnaisten päiväpalkka supistui yhdeksään souhun. Seitsemäntoista tunnin työstä yhdeksän souta päivässä! Velkojat olivat säälimättömämpiä kuin milloinkaan ennen. Romukauppias, joka oli vienyt melkein kaikki huonekalut, noitui lakkaamatta: "Milloin aijot maksaa, senkin lutka?" Hyvä Jumala! mitä ne oikein hänestä tahtoivat? Hän tunsi itsensä vainotuksi ja hänessä heräsi villieläimen hurja puolustautumishalu. Samoihin aikoihin kirjotti Thénardier, että hän nyt jo oli totta totisesti liian kauvan rauhassa odottanut ja että hänen piti heti paikalla saada sata frangia; muuten heittäisi hän pikku Cosetten ovesta ulos, tuskin toipuneena vaikeasta taudistaan, sinne kylmän käsiin maanteitä maleksimaan, käyköön lapsen sitten miten tahansa, vaikka kuolkoonkin, sama se. — Sata frangia, mietti Fantine. Mutta mikä on ammatti, jossa voi ansaita sata souta päivässä?
"Annetaan mennä!" sanoi hän. "Myydään loppukin".
Onneton antautui yleiseksi naiseksi.