11.
Christus nos liberavit.[60]
Mikä on tämä tarina Fantinesta? Yhteiskunta ostaa siinä orjan.
Kenelle? Kurjuudelle.
Puutteelle, vilulle, yksinäisyydelle, ylenkatseelle, kärsimykselle. Surullista kauppaa. Ihminen leipäpalasta. Kurjuus tarjoaa, yhteiskunta ostaa.
Jeesuksen Kristuksen pyhät käskyt vallitsevat kyllä meidän sivistystämme, mutta eivät ole vielä tunkeneet sen läpi. Sanotaan orjuuden kadonneen europalaisesta sivistyselämästä. Se on erehdys. Sitä on yhä olemassa, mutta se rasittaa enää vain naista, ja sen nimi on ammattihaureus.
Se rasittaa naista, s.t.s. suloutta, heikkoutta, kauneutta, äitiyttä.
Tämä ei ole niitä kaikkein pienimpiä ihmiskunnan häpeätahroja.
Siinä tämän surullisen näytelmän kohdassa, mihin nyt olemme saapuneet, ei Fantinesta ole enää jälellä mitään siitä, mitä hän oli ennen. Vajottuaan lokaan on hän muuttunut kiveksi. Ken häneen koskee, hänen tulee kylmä. Hän kulkee sylistä toiseen, hän antautuu sinulle, mutta hän ei sinua tunne; hän on häväisty, ankara haamu. Elämä ja yhteiskuntajärjestys ovat sanoneet hänelle viimeisen sanansa. Hänelle on tapahtunut kaikki, mitä hänelle saattoi tapahtua. Hän on kaikki kokenut, kaikki kestänyt, kaikki tuntenut, kaikki kärsinyt, kaikki kadottanut, kaikki itkenyt. Hän on alistunut kohtaloonsa tuolla alistuvaisuudella, joka on samassa määrin välinpitämättömyyden sukua kuin kuolema unen. Hän ei väistä enää mitään. Hän ei mitään pelkää. Pudotkoon hänen päälleen kaikki taivaan vedet, vyöryköön hänen ylitseen valtameret! Mitä hän niistä! Hän on kuin märkä sieni.
Niin hän ainakin itse ajattelee, mutta erehdystä on luulla voivansa kohtaloaan tyhjentää, erehdystä uskoa pääsevänsä niille perinnäisille pohjille, olkoon kysymyksessä mikä asia tahansa.
Ah! Mitä ovatkaan kaikki nämä sikin sokin viskotut ihmiset ja heidän kohtalonsa? Minne he menevät? Miksi pitää heidän niin käymän?