Hän, joka sen tietää, näkee salatuimpiinkin syvyyksiin.
Paitsi Häntä ei ole ketään muuta. Hänen nimensä on Jumala.
12.
Herra Bamatabois tyhjää toimittamassa.
Kaikissa pikkukaupungeissa — ja Montreuil-sur-Mer ei ollut suinkaan mikään poikkeus säännöstä — löytyy eräs luokka nuoria miehiä, jotka vuodessa menettävät tuhannenviidensadan frangin korot maaseudulla aivan samaan malliin kuin heidän kaltaisensa tuhlaavat kaksisataatuhatta frangia Pariisissa. He ovat olentoja, joissa ei oikeastaan ole mitään määrättyä: miehuutensa menettäneitä loisia, mitättömiä ihmisiä, joilla on hiukan maata, hiukan typeryyttä ja hiukan sukkeluutta, jotka olisivat moukkia salongissa ja jotka luulevat olevansa aatelismiehiä kapakassa, jotka kehuvat: minun niittyni, minun metsäni, minun talonpoikani, jotka viheltävät näyttelijättärille osottaakseen olevansa taiteentuntijoita, jotka riitelevät linnueupseerien kanssa, näyttääkseen olevansa sotaurhoja, jotka metsästävät, polttavat tupakkaa, haukottelevat, pelaavat biljardia, töllistelevät postivaunujen matkustajia, elostelevat kahviloissa, aterioivat kapakoissa, joilla on koira kaluamassa luita pöydän alla ja jalkavaimo kantamassa ruokia pöydälle, jotka kitsastelevat, liiottelevat muoteja, ihailevat murhenäytelmiä, halveksivat naisia, kuluttavat vanhoja saappaitaan, jäljittelevät Lontoota Pariisin malliin ja Pariisia Pont-à-Moussonin malliin, tylsistyvät tylsistymistään, eivät toimita mitään, eivät tee mitään hyötyä, mutta eivät saa paljoa vahinkoakaan aikaan.
Jos Félix Tholomyès olisi jäänyt maaseudulle koskaan Pariisia näkemättä, olisi hänestä tullut juuri tuollainen olento.
Jos he olisivat rikkaampia, sanottaisiin: he ovat keikareita; jos he olisivat köyhempiä, sanottaisiin: he ovat laiskureita. He ovat vallan yksinkertaisesti tyhjäntoimittajia. Näiden tyhjäntoimittajain joukossa löytyy ikävystyttäviä, ikävystyneitä, haaveilijoita ja muutamia täydellisiä narreja.
Keikarin ulkonaiseen olemukseen kuului näihin aikoihin korkea kaulus, muhkea kaulaliina, helyvitjainen kello, kolmet päällekkäin ladotut eriväriset liivit, siniset ja punaiset sisäpuolella, viheriä lyhytuumainen suippoliepeinen takki, hopeanappeja kahteen riviin ahdettuna aina olkapäihin asti, vielä kirkkaamman viheriäiset housut, joita molemmissa saumoissa koristi joukko viiruja, joita aina oli pariton luku, yhdestä yhteentoista, raja, minkä yli ei milloinkaan menty. Lisätkää siihen lyhytvartiset saappaat, joiden pohjissa oli pienet korkoraudat, korkea, kapealierinen hattu, tuuhea tukka, suunnaton kävelykeppi sekä sanasutkauksia ja sukkeluuksia vilisevä puhetapa. Lopullisena koristuksena kannukset ja viikset. Tähän aikaan merkitsivät viikset porvaria ja kannukset jalankulkijaa.
Maalaiskeikari piti vaan pitempiä kannuksia ja mahtavampia viiksiä.
Siihen aikaan taistelivat Etelä-Amerikan tasavallat Espanjan kuningasta vastaan, Bolivar Morilloa vastaan. Kapealieriset hatut olivat kuningasmielisiä, ja niiden nimenä oli morillohatut; vapaamieliset pitivät leveälierisiä hattuja, ja niiden nimenä oli taas bolivarhatut.