Noin kahdeksan tai kymmenen kuukautta edellisillä sivuilla kerrottujen tapahtumain jälkeen, alkupuolella tammikuuta 1823, eräänä lumisade-iltana huvittelihe muuan tällainen keikari, tällainen tyhjäntoimittaja, tällainen "oikeinajatteleva", sillä hänellä oli päässään morillohattu, mitä huolellisimmin käärittynä suureen lämpimään viittaansa, jonkalainen vaatekappale myös kuului kylmänä vuodenaikana muodinmukaiseen pukuun, kiusaamalla ja härnäämällä muuatta naisolentoa, joka tanssijaispukuun puettuna, kaula aivan paljaana, kukkia päälaella, risteili upseerikahvilan akkunoiden edustalla. Tämä keikari poltti sikaria, sillä niin juuri käski muoti.
Joka kerta kun nainen kulki hänen ohitseen, puhalsi mies häntä kohti aika savupilven sikaristaan, samalla singahutellen haukkumasanoja, jotka olivat hänen mielestään olevinaan sukkelia ja hauskoja, kuten: "Olet niin hiton ruma! — Ett'et jo painu piiloon! — Eihän sulla ole hampaitakaan!" j.n.e., j.n.e. — Tämän herran nimi oli Bamatabois. Nainen, joka koristellun, surkean haamun lailla kulki edestakaisin lumella, ei vastannut sanaakaan, ei katsahtanut sinne päinkään, vaelsihan vain mistään huolimatta synkän säännöllisesti rataansa, joka vei hänet joka viides minuutti tuon häväistystulvan ulottuville niinkuin kujajuoksuun tuomitun sotamiehen. Tämä huono tulos suututti luultavasti tyhjäntoimittajaa, koska hän läksi hiljaa hiipien ja nauruaan pidätellen poispäin kääntyneen naisen jälkeen, kumartui, sieppasi kadulta kourallisen lunta ja pisti sen äkkiä hänen selkäänsä paljaiden hartioiden välistä. Tyttö kirkaisi raivostuneena, käännähti ympäri ja syöksyi kuin pantteri miehen kimppuun, iski kyntensä hänen kasvoihinsa ja huusi ja kiljui ja noitui kamalammin kuin pahinkaan humalassa räyhäävä rantajätkä. Nämä paloviinan käheällä äänellä oksennetut hirvittävät sadatukset lähtivät todellakin suusta, josta kaksi etuhammasta puuttui. Nainen oli Fantine.
Melua kuullessaan syöksyi kahvilasta joukottain upseereja, ohikulkijoita kasaantui, ja näin muodostui suuri kirkuva, huutava ja rähisevä piiri tämän mylläkän ympärille, missä vaivoin saattoi erottaa kaksi ihmis-olentoa, miehen ja naisen, miehen puolustautumassa, hattu maahan vierineenä, naisen iskemässä käsin ja jaloin, ulvoen, päähineettä, hampaitta ja hivuksitta, raivosta tuhkanharmaana, hirvittävänä.
Äkkiä astui joukosta esiin suurikasvuinen mies, tarttui loan peittämää naista vyötäisistä ja sanoi: "Seuraa minua!"
Nainen kohotti katseensa; hänen raivoisa huutonsa vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä kävivät lasimaisiksi, tuhkanharmaasta muuttui hän kuolonkalpeaksi, ja hän värisi kauhusta. Hän tunsi Javertin.
Keikari käytti tilaisuutta hyväkseen ja luikki nopeasti tiehensä.
13.
Eräitä kunnallispoliisia koskevia kysymyksiä ratkaistaan.
Javert työnsi töllistelijät syrjään, hajotti piirin ja lähti onnetonta perässään laahaten kiiruusti astumaan vahtiasemaa kohti, joka oli torin toisessa päässä. Nainen ei tehnyt vastarintaa. Kumpainenkaan ei puhunut sanaakaan. Katselijain lauma seurasi kintereillä, haltioissaan jännityksestä, lasketellen tyhmiä sukkeluuksiaan. Mitä huutavampi kurjuus, sitä rivommat puheet.
Saavuttuaan poliisiasemalle, jona oli kamiinin lämmittämä suurehko huone, jota vartiosto piti hallussaan ja jonka kadunpuoleinen ovi oli lasilla ja rautaristikolla varustettu, avasi Javert oven, vei Fantinen mukanaan sisään ja sulki oven, niiden uteliasten suureksi pettymykseksi, jotka nousivat varpaisilleen ja kurkottelivat kaulojaan, nähdäkseen edes jotain vahtiaseman himmeän ruudun läpi. Uteliaisuus on herkuttelua. Nähdä on samaa kuin ahmia.