"En minä sulle puhu!"
Sitten ilkkui hän sotilaille:
"Sanokaas Tekin, näittekö kun minä syljin sitä herraa kasvoihin? Sinä vanha pormestari-roisto, sinä tulet tänne minua pelottelemaan, mutta minäpäs en pelkää sinua. Minä pelkään herra Javertia. Minä pelkään hyvää herra Javertiani!"
Näin puhuen kääntyi hän jälleen komisarioon päin:
"Kaikesta huolimatta, herra komisario, täytyy noudattaa oikeutta. Vaikka kyllähän minä uskon, että Te, herra komisario, oikeutta noudatattekin. Asia onkin hyvin yksinkertainen: muuan mies huvitteleikse pistämällä lunta erään naisen selkään, se nauratti kovasti upseereja, täytyyhän sitä jollain huvitellakin, mehän olemmekin olemassa sitä varten, että meidän sopii huvitella, eikös niin! Ja sitten saavutte Te paikalle, Teidänhän on pakko toimittaa järjestystä, Te tuotte vahti-asemalle naisen, joka on käyttäytynyt sopimattomasti; mutta kun tarkemmin asiaa ajattelette ja mietitte hyvässä sydämessänne, käskette Te päästää minut vapaaksi, ja se tapahtuu tuon pienokaisen takia, sillä kuusi kuukautta vankeutta estäisi minua elättämästä lastani. Mutta muistakin olla toiste siivommalla, lunttu! Ah! kyllä minä olenkin, herra Javert! Minulle saa nyt tehdä mitä tahansa, minä en hievahdakaan. Mutta tänään minä huusin, katsokaas, se teki niin pahaa, minä en osannut aavistaakaan, että se herra sitä lunta laittaisi, ja sitten, sen olen jo sanonutkin, minä en voi oikein hyvin, minä yskin, minun on vatsassani niinkuin mikäkin palo, joka polttaa, ja lääkärikin sanoo: hoitakaa terveyttänne. Koettakaapas, tässä näin, antakaahan kätenne, älkää peljätkö, ihan tässä näin".
Hän ei itkenyt enää, hänen äänensä oli hyväilevä, ja hän painoi Javertin isoa, karkeata kättä valkeaa, pehmyttä poveansa vasten, tähystellen häntä hymyhuulin.
Äkkiä rupesi hän järjestämään sotkeutunutta pukuaan, oikoi hameensa ryppyjä, se kun oli hänen ryömiessään kohonnut melkein polviin asti, ja astui ovelle puhellen puoliääneen sotilaille ja tuttavallisesti päätään nyökäytellen:
"Ystäväiseni, herra komisario sanoi, että minä pääsen vapaaksi, ja nyt minä menen".
Hän tarttui säppiin. Askel vielä, ja hän oli kadulla.
Javert oli aina tähän hetkeen asti pysynyt liikkumattomana, silmä maahan iskettynä, seisoen tämän näytelmän keskellä kuin paikaltaan joutunut kuvapatsas, joka vaan odottaa, että se nostettaisiin soppeensa takaisin.