"Seikka on seuraava, herra pormestari. Ailly-le-Haut-Clocherin seutuvilla eleli muuan vanhahko mies, jota kutsuttiin ukko Champmathieuksi. Äijä eli hyvin kurjissa oloissa. Se ei herättänyt huomiota. Ei niistä sellaisista oikein tiedä, millä ne elävät. Mutta hiljattain, tänä syksynä, vangittiin ukko Champmathieu omenanvarkaudesta, erään … no, nimi on yhdentekevä! Varkaus, kapuaminen muurin yli, katkaistuja oksia. Champmathieu pistetään siis kiinni. Tavattiin vielä omenapuun oksa kädessä. Äijä rautoihin. Tähän asti on siis juttu sangen yksinkertainen. Mutta nyt tapahtuu kummia. Kun paikkakunnan oma vankila on huonossa kunnossa, katsoo tutkintotuomari parhaaksi lähettää Champmathieu Arrasiin, missä on varsinainen maakunnan vankila. Tässä Arrasin vankilassa on muuan entinen rangaistusvanki Brevet, joka istuu ties mistä syystä, ja josta hyvän käytöksensä takia oli tehty ovenvartija. Herra pormestari, tuskin on Champmathieu astunut maalle, kun Brevet huudahtaa: 'Ei, mutta tuon miehen minä tunnen! Se on entinen kaleeriorja. Katsokaahan minuun hiukan, ukkoseni! Te olette Jean Valjean!' — 'Jean Valjean! Kuka Jean Valjean?' Champmathieu näyttelee hämmästynyttä. — 'Älä siinä konstaile', sanoo Brevet. 'Sinä olet Jean Valjean! Sinä olet ollut Toulonin vankilassa, kaksikymmentä vuotta sitten. Yhdessä vielä oltiinkin'. — Champmathieu kieltää. Lempo vieköön! Kyllähän sen ymmärtää. Otetaan asiasta selkoa. Tutkitaan hiukan juttua. Saadaan tietoon yhtä ja toista. Tämä Champmathieu on kolmisenkymmentä vuotta takaperin ollut puiden karsijana useissa paikoin, mutta pääasiallisesti Faverollesissa. Siellä haihtuivat hänen jälkensä. Kauvan aikaa myöhemmin nähdään hänet Auvergnessä; sitten Pariisissa, missä hän sanoo olleensa vaunuseppänä, ja hänen tyttärensä oli muka ollut siellä myöskin pesijättärenä, mutta sitä ei ole todistettu; lopuksi tälläkin seudulla. Mitä oli siis ollut tämä Jean Valjean ennen joutumistaan linnaan raskaan varkausyrityksensä takia? Puiden karsija. Missä? Faverollesissa. Toinen seikka. Tämän Valjeanin ristimänimi oli Jean, ja hänen äitinsä sukunimi oli Mathieu. Mikä onkaan siis luonnollisempaa ajatella kuin että hän otti vankilasta päästyään äitinsä nimen, piiloutuakseen sen taakse, ja että hänen nimekseen siis tuli Jean Mathieu? Hän menee Auvergneen. Jeanista muovaa seudun ääntämistapa Chanin: hän saa nimen Chan Mathieu. Miehemme ei pane vastaan, ja niin hänestä tulee Champmathieu. Olette kai ymmärtänyt? Tiedustellaan Faverollesista. Jean Valjeanin perhettä ei siellä enää ole. Ei tiedetä, minne se on painunut. Kuten tietänette, tapahtuu näillä seuduin usein tällaisia perheiden häviämisiä. Etsitään, ei mitään löydetä. Kun eivät moiset ihmiset ole lokaa, ovat ne tomua. Ja kun jutun alku ulottuu kolmekymmentä vuotta taaksepäin, ei löydy enää Faverollesissa ketään, joka tuntisi Jean Valjeanin. Tiedustellaan Toulonista. Brevetiä lukuunottamatta on vain kaksi vankia, jotka ovat nähneet Jean Valjeanin. Ne ovat ikuiseksi tuomitut Cochepaille ja Chenildieu. Ne tuotetaan vankilasta paikalle. Heille näytetään tuo luuloteltu Champmathieu. He eivät epäröi hetkeäkään. He todistavat niinkuin Brevetkin: mies on Jean Valjean. Sama ikä: viisikymmentäneljä vuotta, sama pituus, sama näkö, vallan sama mies, kyllä se on hän. Asian ollessa tällä kohdalla lähetin minä ilmiantoni Pariisiin. Minulle vastattiin, että minä hulluja hupsin ja että Jean Valjean istuu Arrasissa oikeuden käsissä. Ymmärrätte helposti, miten tämä hämmästytti minua, minua, joka luulin päässeeni täällä samaisen Jean Valjeanin jäljille! Kirjotin herra tutkintatuomarille. Hän puhuu minulle Champmathieusta…"
"Entä sitten?" katkaisi herra Madeleine.
Javert vastasi yhtä tyynenä, yhtä alakuloisena:
"Herra pormestari, totuus on totuus. Minä olen kovin pahoillani, mutta se mies on kuin onkin Jean Valjean. Minäkin hänet siksi tunsin".
Herra Madeleine virkkoi hyvin matalalla äänellä:
"Oletteko varma?"
Javert nauroi tuota sääliväistä naurua, joka lähtee syvästä vakaumuksesta: "Vai varmako!"
Sitten viipyi hän hetkisen ajatuksissaan hypistellen koneenomaisesti sahajauhoa, jota oli pöydällä pienessä puukupissa musteen kuivattamista varten, ja jatkoi:
"Ja nyt kun minä olen nähnyt oikean Jean Valjeanin, en enää ymmärrä, miten olen voinut epäilläkään ketään muuta. Pyydän Teiltä anteeksi, herra pormestari".
Lausuessaan nämä rukoilevat ja vaikeat sanansa miehelle, joka kuusi viikkoa aikaisemmin oli nöyryyttänyt häntä koko vahtimiehistön läsnäollessa ja tiuskaissut: ulos! oli tässä ylpeän Javertin kääntymisessä hänen tietämättäänkin jonkunlaista suoraa arvokkuutta. Herra Madeleine vastasi hänen pyyntöönsä vain tällä tuimalla kysymyksellä: