Javert katsahti herra Madeleineen tuolla vilpittömällä silmäyksellään, jonka pohjassa luuli näkevänsä hänen ahdasalaisen, mutta jäykän ja puhtaan omantuntonsa, ja hän sanoi tyynesti:
"Herra pormestari, siihen en voi suostua".
"Toistan vieläkin", vastusti herra Madeleine, "että asia koskee vain minua".
Mutta omille ajatuksilleen uskollisena jatkoi Javert:
"Mitä liiottelemiseen tulee, niin en minä liiottele lainkaan. Ajattelen näin. Minä epäilin Teitä syyttömästi! Sehän ei ole mitään. Meidän oikeutemmehan on epäillä, vaikka tässä epäilemisessä voidaankin mennä liian pitkälle. Mutta kun minä ilman todisteita, vihan puuskauksessa, kostoa etsien ilmiannoin Teidät rangaistusvangiksi, Teidät, kunnianarvoisen vanhuksen, pormestarin, hallitusmiehen! niin tapahtui siinä raskas, sangen raskas rikos. Minä loukkasin esivaltaa Teidän henkilössänne, minä esivallan palvelija! Jos joku minun käskynalaisistani olisi tehnyt sen, minkä minä tein, olisin minä julistanut hänet palvelukseen kelpaamattomaksi ja erottanut virasta. Mitä nyt sanotte? — Sallikaahan, herra pormestari, sananen vielä, olen usein eläissäni ollut ankara. Toisia kohtaan. Se oli oikein. Tein hyvin. Ell'en minä nyt olisi ankara itseäni kohtaan, niin kaikki se, minkä minä olisin oikein tehnyt, muuttuisi vääräksi. Tuleeko minun säästää itseäni enemmän kuin muita? Ei. Mitä! Kykenisinkö minä rankaisemaan vain muita, enkä itseäni! Silloinpa minä olisin kurja ihminen! Silloin olisivat oikeassa ne, jotka sanovat: Tuo Javert-lurjus! Herra pormestari, minä en toivo, että Te kohtelisitte minua hyvyydellä, Teidän hyvyytenne on synnyttänyt minussa pahaa verta, kun se osottautui muille, minä en halua sitä itselleni osotettavaksi. Hyvyys, joka asettaa yleisen naisen kunniallisen kansalaisen yläpuolelle, poliisipalvelijan pormestaria korkeammalle, alemman ylempäänsä arvokkaammaksi, sellainen hyvyys on minun mielestäni huonoa hyvyyttä. Tämä hyvyys hajottaa yhteiskunnan liitoksia. Hyvä Jumala! On varsin helppoa olla hyvä, mutta vaikeampaa on noudattaa oikeutta. Katsokaahan! jos Te olisitte ollut se, joksi minä Teitä luulin, en minä olisi suinkaan ollut hyvä Teitä kohtaan, sen olisitte saanut nähdä! Herra pormestari, minun tulee kohdella itseäni niinkuin kohtelisin muita. Kun minä pahantekijöitä rankaisin, kun minä hirtehisiä säälimättömästi pitelin, sanoin usein itselleni: 'Jos sinä veikkoseni milloin kompastut; jos minä sinut virheestä tavotan, varo silloin!' — Nyt minä olen kompastunut, nyt minä olen itseni virheestä tavottanut, sitä pahempi! Hyvä, kun ajetaan pois, erotetaan virasta, rangaistaan! Onhan minulla terveet käsivarret, minä rupeaisin maantöihin, yks' kaikki se minulle. Herra pormestari, virkakunnan etu vaatii varottavaa esimerkkiä. Minä pyydän yksinkertaisesti komisario Javertin erottamista".
Kaikki tämä lausuttiin nöyrän ylpeällä, masennetun vakuuttavalla äänenpainolla, mikä loi jonkunlaista outoa suuruutta tähän kummalliseen, läpirehelliseen mieheen.
"Saammepa nähdä", virkkoi herra Madeleine.
Ja hän ojensi Javertille kätensä.
Javert peräytyi askeleen ja sanoi peljästyneenä:
"Anteeksi, herra pormestari, mutta se ei käy laatuun. Pormestari ei ojenna kättään sala-urkkijalle".