Katsokaamme, mitä herra Madeleinen huoneessa tapahtui.
3.
Myrsky ihmissielussa.
Lukija on varmaankin arvannut jo, että herra Madeleine on juuri Jean
Valjean.
Me olemme usein pilkistäneet tämän sielun syvyyksiin; hetki on tullut katsahtaa sinne jälleen. Me käymme siihen liikutetuin mielin ja vapisten. Ei löydy mitään kauhistuttavampaa kuin tällainen tarkastelu. Hengen silmä ei voi missään löytää häikäisevämpää valoa tai synkempää pimeyttä kuin ihmissielussa; se ei voi nähdä mitään pelottavampaa, sekavampaa, salaperäisempää, määrättömämpää. On näky mahtavampi kuin meri, se on taivas; on näky mahtavampi kuin taivas, se on ihmissielu salattuine syvyyksineen.
Ken tahtoisi tehdä runoelman ihmissielusta, olkoonpa vain yhden ainoan ihmisen, olkoonpa vain kaikkein halvimman ihmisen, hänen tulisi osata sulattaa kaikki runolajit yhdeksi suureksi, yleväksi runoelmaksi. Ihmissielu on haaveiden, pyyteiden ja pyrkimysten alkumeri, unelmien sulatusahjo, ajatusten kehto, usein ajatusten, joista häpeän puna poskille kohoaa; se on rikkiviisaan järkeilyn tyyssija, se on intohimojen taistelutanner. Tunkeudupas eräinä hetkinä jonkun miettivän ihmisolennon kalpeiden kasvojen läpi ja katso syvemmälle, katso sieluun, katso sinne pimeyteen ja hämärään. Siellä havaitset tyynestä ulkopinnasta huolimatta otteluja mahtavampia kuin Homeron jättiläisten, taisteluja hirveämpiä kuin Miltonin lohikäärmeiden ja vesihirviöiden ja haamujoukkojen, näkyjä kauhistavampia kuin Danten kärsimys-kerroksissa. Tämä on kamala tämä äärettömyys, jota jokainen ihminen kantaa povessaan ja johon hän epätoivoissaan kokee sovittaa järkensä aikomuksia ja elämänsä tekoja!
Alighieri kohtasi kerran pelottavan oven, jonka edessä hän epäröi. Mekin seisomme nyt tuollaisen oven edessä, jonka kynnyksellä epäröimme, astuako sisään vai eikö. Mutta me käymme kuitenkin kynnyksen yli.
Meillä on vain hyvin vähän lisättävää siihen, mitä lukija jo tietää Jean Valjeanille tapahtuneen Pikku-Gervaisin kohtauksen jälkeen. Tästä hetkestä alkaen tuli hänestä toinen ihminen. Mitä piispa oli tahtonut hänestä tehdä, sen vei hän itse päätökseen. Se oli enemmän kuin muutos, se oli todellinen kirkastus.
Hänen onnistui pysytellä piilossa ja myydä piispan hopeakalut, joista hän säilytti vain kynttilänjalat ikäänkuin muistoksi; hän kulki kaupungista kaupunkiin, vaelsi läpi Ranskanmaan, saapui Montreuil-sur-Meriin, teki keksinnön, josta olemme puhuneet, toimitti kaiken sen, mistä olemme kertoneet, pääsi lopulta saavuttamattomaan, koskemattomaan asemaan; ja niin eli hän rauhallisesti Montreuil-sur-Merissä, onnellisena, tuntiessaan sydämessään menneisyyden surut ja nähdessään elämänsä loppupuolen peittävän näkymättömiin sen alkupuolen, turvallisena ja toivovana, vain kaksi ajatusta mielessään: salata nimensä ja pyhittää elämänsä hyvyyden töille; päästä pakoon ihmisiä ja palata Jumalan luo.
Nämä kaksi ajatusta olivat hänen sielussaan niin läheisesti toisiinsa liittyneet, että ne muodostivat vain yhden; ne olivat molemmat yhtä valtaavia ja voimakkaita, ja ne hallitsivat hänen pienimpiäkin tekojansa. Tavallisesti olivat ne hyvässä sovussa hänen elämäänsä ohjatessaan; ne käänsivät häntä suruja kohti; ne tekivät hänet hyväntahtoiseksi ja yksinkertaiseksi; ne antoivat hänelle samanlaisia neuvoja. Mutta joskus joutuivat ne ristiriitaan keskenään. Tällaisessa tapauksessa, senhän muistamme, ei mies, jota koko Montreuil-sur-Merin seutu kutsui herra Madeleineksi, epäröinyt hetkeäkään, vaan uhrasi edellisen jälkimäiselle, turvallisuutensa hyveelle. Niin oli hän vastoin kaikkea varovaisuutta ja viisautta säilyttänyt piispan kynttilänjalat, pukeutunut suruun, kutsuttanut luokseen ja kuulustellut kaikkia paikkakunnalle saapuvia savoijalaispoikia, hankkinut tietoja Faverollesin perheistä ja Javertin uhkaavista puheista välittämättä pelastanut vanhan Faucheleventin hengen. Hän näytti ajattelevan niinkuin kaikki ne, jotka ovat elämässään noudattaneet rakkautta, pyhyyttä ja hurskautta, että hänen ensimäinen velvollisuutensa ei kohdistunut häneen itseensä.