Mutta täytyy sanoa, ett'ei mitään tällaista ollut vielä esiintynyt. Eivät milloinkaan vielä olleet ne kaksi ajatusta, mitkä vallitsivat tätä onnettomuuksien miestä, jonka kärsimyksiä tässä kerromme, joutuneet niin vakavaan taisteluun keskenään. Hän ymmärsi sen hämärästi, mutta syvästi heti Javertin ensimäisistä sanoista, jotka tämä lausui työhuoneeseen astuessaan. Hetkellä, jolloin niin oudoissa olosuhteissa lausuttiin nimi, jonka hän oli koettanut haudata mahdollisimman syvälle, valtasi hänet rajaton hämmästys, ja ikäänkuin kohtalonsa kamalan kummallisuuden päihdyttämänä vavahti hän, kuin aavistaen järisyttäviä iskuja; hän kumartui kuin tammi hirmumyrskyn lähetessä, kuin sotilas väkirynnäkön tullen. Hän tunsi päänsä päälle kokoutuvan synkkiä pilviä, täynnä ukkosta ja salamanvälähdyksiä. Kuunnellessaan Javertin puhetta pisti hänen päähänsä ensin ajatus heti kiiruhtaa antamaan itsensä ilmi, pelastamaan tämän Champmathieun vankilasta ja astumaan itse sijaan; se tuotti tuskaa ja viilsi kuin leikkaus lihaan, sitten se hävisi, ja hän sanoi itselleen: Maltahan! Maltahan! — Hän tukahutti tämän ensimäisen jalomielisyyden puuskan ja väistyi sankarillisuutta tavottelemasta.
Olisi epäilemättä ollut sangen kaunista, ellei tämä mies piispan hurskasten sanojen jälkeen, niin monien katumus- ja kieltäymys-vuosien jälkeen, edes tällaisessa hirvittävässä asemassa, olisi silmänräpäystäkään epäröinyt, vaan olisi järkähtämättömästi kulkenut ammottavaa kuilua kohti, jonka pohjalla oli taivas; se olisi ollut kaunista, mutta niin ei tapahtunut. Meidän tulee vaan kertoa, mitä tapahtui tässä sielussa, emmekä me voi siis mitään lisätä tai ottaa pois. Ensi hetkenä vei hänet valtoihinsa itsesäilytys-vaisto; hän kokosi nopeasti ajatuksensa, tukahutti liikutuksensa, huomasi Javertin läsnä-olon, tämän suuren vaaran, peräytyi kauhistuksen koko voimalla tekemästä mitään määrättyä päätöstä, yritti olla lainkaan ajattelematta sitä, mitä hänen nyt tulisi tehdä ja koki jälleen saavuttaa tyyneytensä niinkuin taistelija uudelleen tarttuu pudonneeseen kilpeensä.
Koko lopun päivää oli hän tässä tilassa, myrsky sisässä, syvä rauha ulkopuolella. Hän ryhtyi vain niin sanoaksemme "suojeleviin toimenpiteisiin". Hänen aivoissaan oli vielä kaikki hämärää ja sekavaa; myllerrys oli siellä niin valtava, ett'ei hän voinut muodostaa ainuttakaan selvää ajatusta; eikä hän olisi voinut itsestään mitään ilmottaa, paitsi ehkä sen, että hän oli saanut ankaran iskun. Hän meni totuttuun tapaansa Fantinen sairasvuoteen ääreen, ja jonkunlainen hyvyyden vaisto sai hänet viipymään siellä tavallista kauvemmin, koska hän ymmärsi, että näin tuli tehdä ja että tuli varottaa sisaria hyvin hoitamaan Fantinea siltä varalta, että hänen täytyisi poistua. Hän tunsi sekavasti että hänen ehkä täytyisi mennä Arrasiin, ja vaikk'ei hän ollut lainkaan päättänyt lähteä tälle matkalle, ajatteli hän kuitenkin, että suojassa kun oli kaikilta epäluuloilta, sopisi hänen varsin hyvin käydä katsomassa mitä tapahtuisi, ja niin tilasi hän Scaufflairen hevosen ja rattaat, ollakseen valmiina kaikkien tapausten varalle.
Hän söi päivällisensä melkoisella ruokahalulla.
Tultuaan huoneeseensa rupesi hän miettimään.
Hän tutki asemaa ja huomasi sen kauhistuttavaksi; niin kauhistuttavaksi, että hän kesken mietteitään selittämättömän tuskan valtaamana nousi tuoliltaan ja väänsi ovensa säppiin. Hän pelkäsi jonkun onnettomuuden vielä pyrkivän sisään. Hän varustautui mahdollisuuksia vastaan.
Hetkistä myöhemmin puhalsi hän kynttilänsä sammuksiin. Se kiusasi häntä.
Hänestä tuntui, että joku voi sen nähdä.
Kuka joku?
Voi! Se, minkä hän oli tahtonut oven taakse jättää, se oli astunut sisään; se, minkä hän oli tahtonut pimeyteen peittää, katseli häntä hellittämättömästi. Hänen omatuntonsa.