"Poistuin kaupungista ja aloin kävellä ketoja pitkin.
"Hetkisen kuluttua katsahdin taakseni ja näin suuren joukon seuraavan perässäni. Tunsin tuon joukon niiksi miehiksi, jotka olin tavannut kaupungissa. Heidän päänsä olivat oudot ja kummalliset. He eivät näyttäneet kiirehtivän ja kuitenkin kulkivat he nopeammin kuin minä. Ei risaustakaan kuulunut heidän astuessaan. Silmänräpäyksessä ehätti tämä joukko minut ja kokoontui ympärilleni. Näiden miesten kasvoissa oli mullan väri.
"Silloin sanoi se ensimäinen, jonka olin nähnyt kaupunkiin astuessani ja jolle olin tehnyt kysymyksiäni: 'Minne Te menette? Ettekö tiedä, että Te olette jo aikoja sitten ollut kuollut?'
"Avasin suuni vastatakseni, mutta huomasin samassa, ett'ei ketään ollut lähettyvilläni".
Hän heräsi. Häntä paleli. Aamun kylmä viima heitteli saranoillaan auki jääneen akkunan puoliskoita. Tuli oli sammunut. Kynttilä teki loppuaan. Yö oli yhä pilkkopimeä.
Hän nousi, hän meni akkunan ääreen. Ei vieläkään yhtään tähteä taivaalla.
Akkunasta näkyi talon piha ja katu. Äkkiä kuului kova, töksähtelevä kumina, joka järisytti maata ja joka sai hänet luomaan katseensa alaspäin.
Hän näki allaan kaksi punaista tähteä, joiden säteet pitenivät ja lyhenivät omituisesti pimeässä.
Hänen ajatuksensa olivat vielä puolittain äskeisen unen lumoissa.
"Kas vaan!" ajatteli hän, "ei näy tähtiä taivaalla. Ne ovatkin nyt muuttaneet maahan".