Näitä miettiessään hoputti hän herkeämättä hevostaan, joka juoksi säännöllistä lujaa laukkaansa kaksi ja puoli lieutä tunnissa.
Sitä mukaa kun rattaat etenivät tunsi hän sisässään jonkun peräytyvän.
Päivän koittaessa oli hän keskellä autioita ketoja; Montreuil-sur-Merin kaupunki oli kaukana hänen takanaan. Hän katseli taivaanrannan vaalenemista; hän katseli talvisen aamun kylmäin muotojen liukumista silmiensä editse, niitä kuitenkaan näkemättä. Aamulla on aaveensa kuten illallakin. Hän ei niitä nähnyt, niitä aaveita, mutta hänen tietämättäänkin tunkeutuivat näiden ja kukkulain hämärät hahmoviivat salaperäisellä voimalla hänen sieluunsa ja synkensivät yhä hänen surullista, masentunutta mielialaansa.
Joka kerta kun hän kulki yksinäisten teiden varsilla törröttäväin talojen ohi, sanoi hän itselleen: niitä löytyy sentään ihmisiä, jotka voivat nukkua!
Hevosen laukka, valjaissa kilisevät kulkuset, pyöräin räminä saivat aikaan vienon, yksitoikkoisen äänen. Se ääni on viehättävä, kun ilo sydämessä asustaa, mutta tuskallinen, kun murhe mieltä painaa.
Oli jo iso päivä hänen saapuessaan Hesdiniin. Hän pysähytti majatalon edustalla antaakseen hevosen hiukan puhaltaa ja toimittaakseen sille kauroja.
Tämä hevonen oli, kuten mainitsi Scaufflairekin, tuota pientä Boulognen rotua, jolla on päätä ja mahaa liiaksi eikä tarpeeksi kaulaa, mutta jolla on avonainen rinta, leveät lautaset, jalka kuiva ja hieno, kavio kestävä; se on rumaa, mutta vahvaa ja tervettä rotua. Mainio elukka oli juossut viisi lieutä kahdessa tunnissa, eikä vielä hikipisaraakaan näkynyt sen kyljissä.
Matkustaja ei ollut laskeutunut rattailta. Tallipoika, joka oli juuri tuonut kauroja, kumartui äkkiä tarkastelemaan vasenta pyörää.
"Aijotteko pitkällekin vielä näillä vehkeillä?" kysyi poika.
Hän vastasi melkein mietteistään havahtumatta: