Tuona yönä törmäsivät Hesdinin tietä Montreuil-sur-Meriin pyrkivät postivaunut juuri muutamasta kadunkulmasta kaupunkiin kääntyessään vastaan tuleviin pieniin rattaisiin, joita veti valkoinen hevonen ja joissa istui vain yksi viittaan kietoutunut mieshenkilö. Pikku-rattaiden pyörä sai aimo täräyksen. Ajaja huusi miestä pysähtymään, mutta matkustaja ei kuunnellut häntä, vaan ajoi pois täyttä laukkaa.
"Ompa tuolla miehellä hiton kiire!" manaili ajaja.
Mies, jolla oli näin kova kiire, on sama, jonka olemme nähneet juuri sääliä herättävissä tuskissa kamppailleen.
Minne hän meni? Hän ei olisi osannut siihen vastata. Miksi hän moista kiirettä piti? Hän ei siitä tiennyt. Hän meni minne sattuma vei. Minne siis? Arrasiin varmaankin? mutta ehkä hän meni muuallekin. Joskus tunsi hän sen itsekin ja vavahti. Hän painui yön pimeyteen kuin mihinkin kuiluun. Joku häntä työnsi, joku häntä veti. Mitä hänen sielussaan liikkui, sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta kaikki sen ymmärtävät. Kuka ihminen ei ole ainakin kerran elämässään astunut tähän tuntemattomaan pimeään luolaan?
Hän ei ollut vieläkään mitään päättänyt, ratkaissut, määrännyt eikä tehnyt. Hän ei ollut johtopäätöksissään päässyt mihinkään varmaan tulokseen. Nyt jos milloinkaan oli hän aivan samalla kohdalla missä ensi hetkelläkin.
Miksi meni hän Arrasiin?
Hän toisteli myötäänsä itselleen samaa, joka oli saanut hänet tilaamaan Scaufflairen rattaat: — olipa tulos mikä tahansa, eihän tekisi pahaa nähdä kaikki omin silmin, arvostella kaikkea omakohtaisesti; — sehän olisi sitäpaitsi sangen järkevääkin, sillä olihan hyvä tietää kaikki, mitä mahdollisesti tapahtuu; — vaikeahan olikin mitään päättää, ennenkuin itse näkee ja tarkastelee; — etäältä tekee mielikuvitus vähäpätöisetkin seikat vuorten korkuisiksi; — voipa kaiken lopuksi ehkä käydä niinkin, että kun hän näkee tuon Champmathieun, joka varmastikin on oikea roisto, hänen omatuntonsa rauhottuu suuresti, eikä ehkä enää tunnu lainkaan vaikealta lähettää häntä vankilaan sijastaan; — totta on myöskin, että Javert sekä Brevet, Chenildieu ja Cochepaille, nuo vanhat rangaistusvangit, olivat hänet tunteneet; — mutta häntäpä eivät he varmastikaan tuntisi; mikä joutava ajatuskin! — Javert ei moista enään uneksinutkaan; — kaikki epäluulot ja otaksumat ovat tavallisesti itsepäisimpiä; — vaaraa ei siis ollut lainkaan; — tapaus oli tosin kovin surkea, mutta varmasti hän siitä kunnialla suoriutuu. Oli miten tahansa: hän piti kohtaloaan, niin pahaksi kuin se muodostuisikaan, omissa käsissään; — hän vallitsi sitä täydellisesti.
Hän takertui lujasti tähän ajatukseen.
Sanoaksemme totuuden, ei hän pohjimmalta olisi lainkaan halunnut mennä
Arrasiin.
Mutta kuitenkin oli hän sinne menossa.