Kaikki tuo oli totta, mutta nämä retelit, nämä kurjat ratasvehkeet — olivat sitten muuten millaiset tahansa — kulkivat kaksin pyörin ja niillä voi ehkä päästä Arrasiin.
Hän maksoi mitä pyydettiin, jätti pikku rattaansa sepän korjattaviksi ottaakseen ne sitten palatessaan, valjastutti valkean hevosen uusien rattaiden eteen, astui niihin ja jatkoi näin aamulla alkamaansa matkaa.
Kun ränsistyneet rattaat hänen niihin astuessaan arveluttavasti horjahtivat, tunnusti hän itselleen, että hän oli hetkistä ennen tuntenut salaista iloa siitä, ett'ei hän sentään sinne saavu, minne on matkalla. Hän tutki tätä iloa ikäänkuin suuttuneena ja huomasi sen mielettömäksi. Miksi iloita siitä, että jää tielle? Hänhän tekee tämän matkan omasta vapaasta tahdostaan. Ei häntä siihen kukaan pakottanut.
Eihän totta tosiaan mitään sellaista tapahtuisi, mikä ei riippuisi hänen tahdostaan.
Juuri kun hän oli poistumassa Hesdinistä kuuli hän äänen huutavan perässään: Pysähtykää! Pysähtykää! Hän pysähytti hevosensa äkkinäisellä liikkeellä, jossa näkyi vielä jonkunlaista kuumeenomaista, tuskallista toivoa.
Huutaja oli äskeinen poika.
"Herra", sanoi hän, "minähän Teille rattaat hankin".
"Entä sitten?"
"Ette antanut minulle mitään".
Hänestä, joka muulloin antoi kaikille ja niin mielellään, tuntui tämä vaatimus kohtuuttomalta, melkeinpä hävyttömältä.