"Ahaa! Sinäkö se oletkin, vintiö!" sanoi hän. "Et sinä mitään saa!"
Hän sivalsi hevosta ruoskalla ja läksi kiitämään täyttä laukkaa.
Hän oli hukannut paljon aikaa Hesdinissä, hän tahtoi voittaa sitä takaisin. Pikku hevonen oli reipas ja yritti kahden edestä; mutta oli helmikuu, oli satanut hiljan ja tiet olivat huonoja. Ja rattaatkaan eivät olleet enää hänen mainiot, keveät pikku rattaansa. Nämä olivat kovat ja hyvin raskaat. Ja sitten vielä paljon ylämäkiä.
Häneltä meni lähes neljä tuntia päästäkseen Hesdinistä Saint-Poliin.
Neljä tuntia ja viisi lieutä matkaa.
Saint-Polissa riisui hän hevosensa ensimäisessä majatalossa, mihin osui, ja toimitti sen talliin. Scaufflairelle antamansa lupauksen mukaisesti pysyttelihe hän soimen lähettyvillä hevosen syödessä. Hänen ajatuksensa olivat murheelliset ja sekavat.
Majatalon emäntä tuli talliin.
"Eikö herra tahdo suurustaa?"
"Sepä oikein sattui", sanoi hän, "minulla on nälkä ja hyvä nälkä onkin".
Hän seurasi emäntää, jonka kasvot olivat terveen ja iloisen näköiset. Emäntä vei hänet erääseen matalaan saliin, missä oli useita pöytiä ja niillä vahakankaiset pöytäliinat.
"Pitäkääpä kiirettä", toimitti matkustaja, "minun täytyy taas pian lähteä matkalle. Minun on kiire".