Lihava flanderilainen palvelustyttö kattoi nopeasti hänelle pöytää. Hän katseli tytön puuhia rauhoittavalla mieltymyksellä.
"Siinäpä se vika olikin", ajatteli hän. "Minä en ollut syönyt aamiaista".
Ruoka tuotiin pöytään. Hän hyökkäsi leivän kimppuun, puraisi siitä palasen, laski sen sitten hitaasti pöydälle eikä koskenut siihen enää.
Muuan kuorma-ajuri söi viereisessä pöydässä. Matkustaja sanoi tälle miehelle:
"Minkätähden on heidän leipänsä niin karvasta?"
Kuorma-ajuri oli saksalainen eikä ymmärtänyt mitään.
Hän palasi talliin hevosensa luo.
Tuntia myöhemmin hän lähti Saint-Polista ja ohjasi kulkunsa Tingnesia kohti, josta on vain viisi lieutä Arrasiin.
Mitä teki hän tämän matkan kestäessä? Mitä ajatteli hän? Samoin kuin aamullakin, näki hän nytkin puiden, olkikattojen ja viljapeltojen liukuvan ohitseen, ja jokaisessa tien käänteessä tarjosi maisema jotakin uutta nähtävää. Usein tuollainen katseleminen kiinnittää sielun kokonaan ja poistaa sitä painamasta ajatusten taakan. Nähdä tuhannet esineet viimeisen kerran, mikä olisikaan kaihomielisempää ja vaikuttavampaa! Matkustaminen on kuin syntyisi ja kuolisi joka silmänräpäys. Ehkäpä vertaili hän henkensä salaisimmassa sopukassa näitä taivaanrannan vaihtelevia muotoja ja ihmiselämää keskenään. Kaikki elämässä esiintyvä pakenee alituisesti edestämme. Varjo ja valo vaihtelevat. Häikäisevän loiston jälkeen synkkä pimeys; tähystellään, riennetään, ojennetaan käsiä tarttuakseen siihen, joka väistyy; jokainen tapaus on tien käänne; ja äkkiä yllättää vanhuus. Tuntee kuin sysäyksen, kaikki pimenee, tuskin erottaa mustan oven, pysähtyy elämän hepo, joka ihmistä veti, ja on kuin näkisi jonkun oudon, tuntemattoman miehen riisuvan sitä pimeässä yössä.
Alkoi jo hämärtää, kun koulusta palaavat lapset näkivät tämän matkustajan saapuvan Tingnesiin. Nythän olivatkin vielä vuoden lyhyimmät päivät. Hän ei pysähtynyt Tingnesissä. Hänen poistuessaan kylästä kohotti muuan tietä kiveävä työmies päätään ja virkkoi: