"Istunto alotettiin juuri äsken", vastasi oikeudenpalvelija, "mutta ovea ei silti avata".
"Miksi ei?"
"Koska sali on aivan täynnä".
"Mitä? Eikö ole enää ainuttakaan paikkaa?"
"Ei ainuttakaan. Ovi on suljettu. Ei kukaan pääse enää sisään".
Hetkisen kuluttua lisäsi oikeudenpalvelija kuitenkin: "Kyllähän siellä vielä olisi pari kolme paikkaa herra puheenjohtajan takana, mutta herra puheenjohtaja ei päästä sinne muita kuin julkisia virkamiehiä".
Tämän sanottuaan käänsi oikeudenpalvelija hänelle selkänsä.
Hän vetäytyi syrjään pää kumarruksissa, kulki odotushuoneen läpi ja lähti astumaan rappuja alas hitaasti, kuin epäröiden joka askeleella. Hän varmaankin neuvotteli itsensä kanssa. Ankara taistelu, joka oli eilisestä saakka raivonnut hänen sisimmässään, ei ollut suinkaan päättynyt; joka silmänräpäys sai hän vielä nytkin kestää jonkun uuden hyökkäyksen. Saavuttuaan rappujen tasakohdalle nojautui hän kaidepuuhun ja laski kätensä ristiin rinnoilleen. Äkkiä hän avasi päällystakkinsa napit, veti esiin kirjelaukkunsa, repäisi siitä lehden ja kirjotti nopeasti lyijykynällä lyhdyn valossa tälle lehdelle seuraavat sanat: — Madeleine, Montreuil-sur-Merin pormestari. Sitten hän nousi pitkin harppauksin rappuja ylös, kulki läpi väkijoukon, kävi suoraan oikeudenpalvelijaa päin, antoi hänelle paperin ja käski: "Viekää tämä herra puheenjohtajalle".
Oikeudenpalvelija otti paperin, vilkaisi siihen ja totteli.
8.