Syviin ajatuksiin vaipuneena käännähti hän ympäri, ja hänen silmänsä osuivat istuntosaliin johtavan oven kupariseen kädensijaan. Hän oli miltei unohtanut tämän oven. Hänen ensimältä levollinen katseensa pysähtyi, kiintyi tähän kupariseen kädensijaan, muuttui sitten säikähtyneeksi ja tuijottavaksi, kunnes siihen vähitellen kuvastui hirveä kauhu. Hikipisaroita kihosi hänen päästään ja vieri ohimoille.
Eräänä hetkenä teki hän jonkunlaisella uhmailuun vivahtavalla mahtipontisuudella tuon sanoin kuvaamattoman eleen, joka tahtoo ilmaista ja joka ilmaiseekin niin hyvin: Tuhat tulimaista! Kuka minua siihen pakottaa? Sitten kääntyi hän äkkiä, näki edessään oven, josta oli tullut sisään, avasi sen ja astui ulos. Hän ei ollut enää tuossa kauheassa huoneessa, hän oli ulkona, käytävässä, pitkässä, kapeassa käytävässä, johon avautui ovia ja rappuja, joka muodosti kaikenlaisia kulmauksia ja jota valaisivat sairaalan yölamppujen lailla tuikkavat lyhdyt; hän oli tullut tämän käytävän kautta. Hän hengitti, hän kuulosti, ei risaustakaan takana, ei risaustakaan edessä; hän pakeni kuin olisi häntä ahdistettu.
Kuljettuaan jonkun aikaa tämän käytävän sokkeloissa, kuulosti hän jälleen. Yhä sama hiljaisuus, yhä sama hämärä hänen ympärillään. Hän oli hengästynyt, hän horjui, hän nojasi seinään. Kivi oli kylmä, hiki jäähtyi hänen otsallaan, hän ojentautui suoraksi väristen.
Siinä yksinään seisoessaan hämärässä, vilusta ja kenties muustakin väristen, hän koki ajatella.
Hän oli ajatellut koko yön, hän oli ajatellut koko päivän; hän kuuli enää sisässään vain yhden äänen huutavan: Voi surkeutta!
Näin kului neljännestunti. Vihdoin kumarsi hän päänsä, huokasi tuskallisesti, laski käsivartensa alas ja palasi samaa tietä takaisin. Hän kulki hitaasti ja kuin murtuneena. Näytti kuin olisi joku hänet paosta tavottanut ja nyt vienyt takaisin.
Hän astui uudelleen neuvotteluhuoneeseen. Ensimäinen, minkä hän huomasi, oli oven kädensija. Tämä pyöreä, silitetystä kuparista tehty kädensija hohti hänen mielestään kuin kauhistava tähti. Hän katseli sitä kuin katselisi vuona tiikerin silmää.
Hän ei voinut irrottaa siitä silmiänsä.
Tuon tuostakin astui hän askeleen lähemmäksi ovea.
Jos hän olisi voinut kuunnella, olisi hän kuullut jonkunlaisena sekavana humuna melun viereisestä salista; mutta hän ei kuunnellut eikä hän kuullut.