Äkkiä, itsekään tietämättä miten, huomasi hän olevansa aivan oven edessä. Hän tarttui suonenvedon tapaisesti kädensijaan; ovi avautui.
Hän oli istuntosalissa.
9.
Paikka, missä varmat mielipiteet muodostuvat.
Hän astui askeleen, sulki koneenomaisesti oven ja pysähtyi sitten katselemaan eteensä aukenevaa näkyä.
Hän näki melkoisen tilavan salin, joka oli heikosti valaistu, jonka täytti väliin melu, väliin kuolonhiljaisuus ja jossa rikosjuttua selviteltiin suuren kuuntelijajoukon keskellä asiaan kuuluvalla pikkumaisella, julmalla vakavuudella.
Salin toisessa päässä, siellä, missä hänkin seisoi, istuivat tuomarit hajamielisen näköisinä, pureskellen kynsiään tai sulkien silmäkansiaan; toisessa päässä joukko ryysyistä väkeä; asianajajia kaikissa mahdollisissa asennoissa; rehellisen, ankaran näköisiä sotilaita; vanhoja, likaantuneita seinälaudotuksia, mustunut katto, enemmän keltaiseen kuin viheriään vivahtavalla kankaalla verhottuja pöytiä, käsien tahraamia ovia; seinään lyödyissä nauloissa pahaisia lamppukituja, joista lähti enemmän savua kuin valoa; pöydillä kynttilöitä kuparisissa jaloissa; pimeyttä, rumuutta, painostavaa tunnetta; ja kaikki tämä teki kuitenkin ylevän, ankaran vaikutuksen, sillä kaiken yläpuolella tuntui leijailevan se suuri inhimillinen mahti, jota kutsutaan laiksi, ja se suuri jumalallinen mahti, jota kutsutaan oikeudeksi.
Ei kukaan tästä suuresta väkijoukosta huomannut häntä. Kaikkien katseet olivat suunnattuina samaan kohtaan, pienen oven ääressä näkyvään, pitkin seinää kulkevaan puupenkkiin, puheenjohtajasta vasemmalle. Tässä penkissä istui useiden kynttiläin valaisemana muuan mies kahden santarmin välissä.
Tämä mies oli nyt se hänen miehensä.
Hänen ei tarvinnut häntä hakea, hän huomasi hänet heti. Hänen silmänsä kääntyivät häneen päin aivan kuin luonnon pakosta, aivan kuin olisivat ne ennakolta tienneet, missä tämä olento istui.