Hän luuli näkevänsä oman itsensä, masentuneena, ehk'ei kasvoiltaan aivan saman näköisenä, mutta muuten vallan yhtäläisenä asennoltaan ja muodoltaan, törröttävine hivuksineen, harmaine, levottomine silmineen, mekkoineen, aivan sellaisena kuin hän oli ollut sinä päivänä, jolloin hän astui Digneen täynnä vihaa, sielu tulvillaan salaisia hirmu-ajatuksia, jotka hän yhdeksäntoista vuoden kuluessa oli koonnut rangaistusvankilan synkistä komeroista.
Hän sanoi itselleen väristen: "Jumalani! Tällaiseksiko minä taas tulisin?"
Tämä mies näytti olevan ainakin kuudenkymmenen vanha. Hänessä oli jotain raakaa, typerää ja säikähtynyttä.
Oven narahtaessa oli hiukan siirrelty istuimia tehdäkseen hänelle tilaa, ja puheenjohtaja oli päätään käännettyään ymmärtänyt, että tulija oli herra Montreuil-sur-Merin pormestari, ja tervehtinyt häntä kunnioittavasti. Yleinen syyttäjä, joka oli nähnyt herra Madeleinen Montreuil-sur-Merissä, minne virkatoimet olivat hänet usein johtaneet, tunsi hänet ja tervehti niinikään. Hän tätä tuskin huomasi. Hän kulki kuin unessa; hän vain katseli. Tuomarit, kirjurit, santarmit, säälimättömän uteliaat kasvot, kaiken tämän oli hän jo kerran ennenkin nähnyt, kaksikymmentä vuotta sitten. Kaiken tuon kamalan tapasi hän jälleen; se oli siinä taas, se liikkui, se eli. Se ei ollut enää vain muistokuva, eikä hänen sielunsa harhanäky, ne olivat oikeita santarmeja ja oikeita tuomareita, oikeata kuulijakuntaa ja oikeita ihmisiä, lihaa ja luuta. Hän näki entisyytensä hirvittäväin näkyjen nousevan, ilmestyvän ympärilleen kaikella todellisuuden kauhu-voimalla.
Kadotuksen kuilu ammotti taas hänen edessään. Hän kauhistui, hän sulki silmänsä ja huudahti sielunsa sisimmässä: "Ei koskaan!"
Ja nyt julisti julma salliman oikku, joka myllersi kaikki hänen ajatuksensa ja teki hänet miltei hulluksi, että tuossa oli nyt toinen hän! Tätä syytettyä kutsuivat kaikki Jean Valjeaniksi!
Hän näki silmiensä edessä kamalan ilmestyksen: hänen elämänsä hirvittävintä hetkeä näytteli hänen aaveensa!
Kaikki näkyi siinä tarkalleen: samat menot, sama myöhäinen hetki, melkein samat tuomarit, sotilaat ja katselijat. Vain puheenjohtajan pään yläpuolella oli ristiinnaulitun kuva, joka puuttui oikeuden istuntosalista silloin kun hänelle oli lakia luettu. Kun hänet tuomittiin, ei Jumala ollut läsnä.
Hänen takanaan oli tuoli; hän vaipui siihen; suunnaton kauhu valtasi hänet, ajatellessansa että hänet voitiin nähdä. Kun hän oli päässyt istumaan, käytti hän hyväkseen tuomarein pöydälle ladottua salkku-pinoa, peittääkseen kasvonsa kaikilta katselijoilta. Hän saattoi nyt katsella kenenkään näkemättä. Vähitellen hän rauhottui. Hän palasi taas täydellisesti todellisuuteen; hän pääsi tyyntymään niin paljon, että voi kuunnella.
Herra Bamatabois oli valamiesten joukossa.