Hän etsi Javertia, mutta ei nähnyt tätä. Kirjurin pöytä peitti häneltä todistajain penkin. Jo vast'ikään sanoimme, että sali oli hyvin heikosti valaistu.

Hänen astuessaan sisään lopetti syytetyn asianajaja parhaillaan puolustuspuhettansa. Kaikkien huomio oli äärimmilleen jännitetty; juttu kesti jo neljättä tuntia. Jo neljättä tuntia näki tämä väkijoukko vähitellen musertuvan kauhean todennäköisyyden painosta tuntemattoman miehen, kurjan olennon, joka oli suunnattoman typerä tai suunnattoman ovela. Niinkuin jo tiedämme, oli tämä maankiertäjä tavattu tiellä kantamassa omenapuun oksaa, joka oli täynnä kypsiä hedelmiä ja joka oli katkaistu eräästä läheisestä puutarhasta, niin kutsutusta Pierronin tarhasta. Kuka oli tämä mies! Oli pantu toimeen tutkimus, todistajia oli kuulusteltu, he olivat kaikki sanoneet samaa, asiaan oli tullut paljon valaistusta. Syytöksessä mainittiin: "Meillä ei ole hallussamme vain hedelmävaras näpistelijä, vaan on meidän käsissämme rosvo, suuresti epäiltävä entinen rikoksellinen, entinen rangaistusvanki, mitä vaarallisin konna, Jean Valjean-niminen pahantekijä, jota poliisi on jo kauvan etsinyt ja joka kahdeksan vuotta sitten Toulonin vankilasta päästyään ryösti ase kädessä erään savoijalaispojan nimeltä Pikku-Gervais, rikos, josta puhutaan rikoskaaren 383 pykälässä ja jonka suhteen me pidätämme itsellemme täyden kannevallan ajettavaksi sitten kun syytetyn henkilöstä on oikeudellisen tutkimuksen kautta tultu selville. Nyt hän on tehnyt uuden varkauden. Kysymyksessä on siis uudistettu rikos. Tuomitkaa hänet nyt tästä rikoksesta; myöhemmin tullaan hänet tuomitsemaan aikaisemmista teoista". — Tämän syytöksen kuullessaan, kuullessaan todistajain yksimieliset lausunnot, näytti syytetty ylen hämmästyneeltä. Hän teki eleitä ja merkkejä, jotka tarkottivat kieltämistä, tai tuijotteli hän kattoon. Vaivaloisesti hän puhui, sekavasti hän vastasi, mutta koko mies kiireestä kantapäähän kielsi. Hän oli kuin mikäkin pöllöpää kaikkien näiden häntä vastaan taisteluun ryhmittyneiden älyniekkojen keskellä, hän oli kuin muukalainen tässä yhteiskunnassa, joka oli käynyt häneen käsiksi. Mutta yhä kävi hänen tulevaisuutensa uhkaavammaksi, todennäköisyys vahvistui joka hetki, ja koko tämä väkijoukko katseli tuskallisemmin kuin hän sitä raskasta tuomion pilveä, joka yhä taajemmaksi kokoontui hänen poloisen päänsä päälle. Saattoi melkein aavistaa, paitsi rangaistusvankilaa, myöskin kuolemantuomiota mahdolliseksi, jos hänet havaittaisiin Jean Valjeaniksi ja jos Pikku-Gervaisin juttu myöhemmin päättyisi myös syylliseksi-julistamiseen. Mikä oli tämä mies? Mitä laatua oli hänen välinpitämätön tylsyytensä? Oliko se typeryyttä vai viekkautta? Älysikö hän liikaa, vai eikö hän älynnyt yhtään mitään? Ne olivat kysymyksiä, jotka jakoivat väkijoukon kahteen leiriin ja jotka näyttivät vievän tuomaritkin eri suunnille. Tässä jutussa oli jotakin, mikä pelotti ja hämmensi; näytelmä ei ollut vain synkkä, se oli hämäräkin.

Puolustaja oli puhunut jokseenkin hyvin tuolla erikoiskielellään, joka on pitkät ajat kuulunut lakimiesten kaunopuheliaisuuteen, jota muinoin kaikki asianajajat niin Pariisissa kuin Romorantinissa ja Montbrisonissakin käyttivät ja jota nykyään, kun se on tullut klassilliseksi, suosivat vain viralliset puhujat sen arvokkaan sointuvaisuuden ja sen ylhäisen sävyn takia. Se oli kieltä, missä miestä ja vaimoa kutsutaan aviopuolisoiksi, Pariisia taiteiden ja sivistyksen keskukseksi, kuningasta yksinvaltiaaksi, hänen ylhäisyyttään piispaa pyhäksi kirkonmieheksi, yleistä syyttäjää lain ankaruuden kaunopuheiseksi tulkiksi, puolustuspuhetta kohdiksi, jotka olemme äsken kuulleet, Ludvig XIV:n vuosisataa suureksi vuosisadaksi, teateria Melpomenen temppeliksi, hallitsevaa sukua kuninkaittemme jaloksi vereksi, konserttia soitannolliseksi juhlatilaisuudeksi, maakunnan komentavaa kenraalia kuuluisaksi sotijaksi, joka j.n.e., pappisseminaarin oppilaita nuoriksi leviitoiksi, sanomalehtien hairahduksia parjaukseksi, joka vuodattaa myrkkyänsä erinäisten äänenkannattajain palstoille, j.n.e., j.n.e. — Asianajaja oli siis alottanut selvittämällä omenavarkauden — mikä ei ollut niinkään helppoa sovittaa ylevään tyyliin. Mutta täytyipä itsensä Bénigne Bossuetinkin keskellä hautapuhettansa viitata kanaan ja suoriutui hän siitä pulmasta loistavasti. Asianajaja oli näyttänyt, ett'ei omenain varkaus ollut oleellisesti lainkaan todistettu. Hänen suojattiansa, jota hän puolustajana itsepintaisesti kutsui Champmathieuksi, ei ollut kukaan nähnyt hyppäämässä muurin yli eikä oksaa taittamassa. — Hänet oli tosin tavattu tämä oksa (jota asianajaja mieluummin kutsui puunhaaraksi) kädessään, mutta hän sanoi löytäneensä sen maasta ja siitä ottaneensa. Missä oli todistus, ett'ei niin ollut käynyt? — Tietysti oli joku näpistelijä taittanut tämän oksan, kokenut salata sitä muurin yli hypättyään ja lopulta jostain säikähtyneenä heittänyt sen maahan; tietysti oli siis varas olemassa. — Mutta mikä todisti, että Champmathieu oli tämä varas? Yksi ainoa seikka: hän oli muka entinen rangaistusvanki. Asianajaja ei kieltänyt, että tämä seikka näytti onnettoman hyvin todistetulta; syytetty oli asustanut Faverollesissa; syytetty oli ollut siellä puiden karsijana; Champmathieun nimi voi kylläkin johtua Jean Mathieustä; kaikki tuo oli totta; ja sitten tunsi neljä todistajaa epäröimättä ja täysin varmasti Champmathieun entiseksi kaleerivanki Jean Valjeaniksi; näitä todistuksia, näitä ilmoituksia vastaan saattoi asianajaja asettaa vain suojattinsa kieltämisen, omaa etua koskevan kieltämisen; mutta vaikka otaksuisimmekin, että hän on entinen rangaistusvanki Jean Valjean, niin todistaisiko se myöskin, että hän varasti omenat? Se oli korkeintaan otaksuma, ei todistus. Syytetty oli tosin, sen puoltajakin "rehellisessä mielessään" myönsi, omaksunut "huonon puolustautumis-järjestelmän". Hän kielsi uppiniskaisesti kaikki, sekä varkauden että väitteen entisestä rangaistusvangista. Tämän viimeisen seikan myöntäminen olisi varmasti ollut parempi ja se olisi tuottanut hänelle tuomariensa säälin; asianajaja oli hänelle sitä neuvonutkin, mutta kaikesta huolimatta oli syytetty siitä jyrkästi kieltäytynyt, luullen ehkä pelastavansa kaikki olemalla tunnustamatta mitään. Se oli erehdys; mutta eikö ollut myös otettava huomioon hänen älynsä vähäiset lahjat? Tämä mies oli ilmeisesti tylsämielinen. Pitkä-aikainen kärsimys rangaistusvankilassa, suuri kurjuus sieltä päästyä olivat hänet sellaiseksi tehneet, j.n.e., j.n.e. Vaikka hän puolustikin itseään huonosti, niin oliko siinä syy tuomita hänet? Mitä Pikku-Gervaisin juttuun tulee, ei asianajaja ottanut sitä käsitelläkseen, koska se ei sisälly kanteeseen. Asianajaja lopetti pyytämällä valamiehiä ja oikeutta siinä tapauksessa, että tämä mies ja Jean Valjean heistä näyttivät olevan yksi ja sama henkilö, sovittamaan häneen vain niitä järjestyssääntöjen määräyksiä, jotka koskevat kielletyille alueille siirtynyttä, eikä sitä kauhistuttavaa rangaistusta, joka kohtaa uudistettuun rikokseen syylliseksi havaittua pakkotyövankia.

Yleinen syyttäjä vastasi puolustajalle. Hän yltyi kiivaaksi ja hilpeän kaunopuheiseksi, kuten yleiset syyttäjät tavallisesti tekevät.

Hän onnitteli puoltajaa hänen "vilpittömyydestään" ja käytti taitavasti hyväkseen tätä vilpittömyyttä. Hän hyökkäsi syytetyn kimppuun kaikkien niiden myönnytysten nojalla, joita asianajaja oli tehnyt: Asianajaja näytti myöntävän, että syytetty oli Jean Valjean. Hän tarttui tähän kohtaan. Tämä mies oli siis Jean Valjean. Se oli todistettu jo syytöskirjelmässäkin, eikä sitä vastaan voi näin ollen ensinkään väittää. Tästä johtui yleinen syyttäjä rikollisuuden alkuperusteita etsiessään taitavalla käänteellä pitämään jyrisevän puheen romanttisen koulun siveettömyyttä vastaan, koulun, jota silloisen kukoistuksen päivinä kutsuttiin saatanalliseksi kouluksi ja jonka hän tunsi Quotidiennen ja Oriflammen[63] arvosteluista; hän pani tämän paatuneen kirjallisuuden syyksi Champmathieun tai paremmin sanoen Jean Valjeanin rikoksen, eikä hänen vakuutteluistaan suinkaan puuttunut todennäköisyyttä. Päätettyään nämä mietteet palasi hän Jean Valjeaniin itseensä taas. Mikä oli tämä Jean Valjean? Jean Valjeanin kuvaus. Kauhistuttavin konna, j.n.e. Tämänlaisten kuvausten mallina on kertomus Therameneesta,[64] josta tosin murhenäytelmä ei paljoa hyödy, mutta joka tekee yhäti mainioita palveluksia lainopilliselle kaunopuheliaisuudelle. Kuulijat ja valamiehet "värisivät". Saatuaan kuvauksensa valmiiksi, jatkoi yleinen syyttäjä niin mahtavin kääntein ja vertauksin, että ne varmasti seuraavana aamuna nostaisivat Virallisen Lehden ihastuksen ylimmilleen: — "Semmoinen on tämä mies, j.n.e., j.n.e., j.n.e., maankiertäjä, kerjäläinen, vailla kaikkia toimeentulon mahdollisuuksia, j.n.e., j.n.e. — tottunut kun oli jo entisiltä ajoiltaan rikollisiin tekoihin, oleskelu vankilassa ei ollut sekään kyennyt häneen suuria vaikuttamaan, minkä hyvin osottaa Pikku-Gervaisinkin ryöstö, j.n.e., j.n.e., semmoinen se on mies, joka rohkenee vielä kieltää, vaikka hänet on julkisella tiellä verekseltä varkaudesta tavattu, parin askeleen päässä muurista, jonka yli hän oli hypännyt, kädessä varastamansa esine, joka rohkenee vielä kieltää ilmeisen rikoksensa, varkauden, muurin yli hyppäämisen, joka rohkenee kieltää kaikki, nimensä, jopa henkilönsäkin! Paitsi satoja muita todisteita, joihin tässä emme lähemmin kajoa, on neljä todistajaa hänet tuntenut, Javert, luotettava poliisikomissario Javert, ja kolme hänen entistä häpeätoveriaan, rangaistusvangit Brevet, Chenildieu ja Cochepaille. Miten puolustautuu hän tätä musertavaa yksimielisyyttä vastaan? Hän kieltää. Mikä härkäpäisyys! Menettelette vain ansion mukaan, herrat valamiehet, jos — — — j.n.e., j.n.e." — Syytetty kuunteli yleisen syyttäjän puhetta suu ammollaan, kasvoilla hämmästyksen ilme, johon sekaantui hiukan ihmettelyäkin. Hän oli ilmeisesti hyvin ällistyksissään siitä, että mies saattoi puhua tuolla tavoin. Tuon tuostakin, syytöspuheen "repäisevimmissä" kohdissa, hetkinä, jolloin hillitön kaunopuheliaisuus räiskyy ja tulvehtii musertavia voimasanoja ja ympäröi syytetyn kuin raju-ilma, käänteli hän hitaasti päätään oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, ikäänkuin tahtoen täten ilmaista alakuloisen, mykän vastalauseensa; tätä oli hän jatkanut jo istunnon alusta asti. Lähinnä istuvat kuulivat hänen pari kolme kertaa mutisevan itsekseen: "Siinä se nyt on, kun ei ole kysytty herra Baloupelta!" Yleinen syyttäjä kiinnitti tuomarein huomiota tähän typerään käyttäytymiseen, joka oli ilmeisesti laskettua, harkittua oveluutta, viekkautta, taitavuutta oikeuden pettämisessä, eikä suinkaan mitään typeryyttä, ja joka paljasti päivän selväksi tämän miehen "perinpohjaisen paatumuksen". Hän lopetti pidättämällä itselleen oikeuden ajaa Pikku-Gervaisin juttua ja vaatimalla ankaraa rangaistusta.

Muistettanee, että kysymyksessä oli elinkautinen pakkotyö.

Puolustaja nousi, alkoi kehumalla "herra yleistä syyttäjää" hänen "verrattomasta puheestaan" ja vastaili sitten parhaan taitonsa mukaan; mutta hänen todistelunsa kävivät yhä heikommiksi; pohja luisui ilmeisesti hänen altaan.

10.

Kieltämis-järjestelmä.

Aika oli tullut lopettaa istunto. Puheenjohtaja käski syytetyn nousta seisomaan ja teki hänelle tämän tavanmukaisen kysymyksen: "Onko teillä jotakin lisättävää puolustukseksenne?"