"Ei käy päinsä, sisareni. Minun täytyy nähdä hänet. Minun on ehkä kiire".
Nunna ei näyttänyt huomaavan tuota sanaa "ehkä", joka antoi herra pormestarin sanoille hämärän, kummallisen mielen. Hän vastasi kunnioittavasti alentaen katseensa ja äänensä:
"Siinä tapauksessa, hän nukkuu, mutta herra pormestari astuu sisään vaan".
Herra Madeleine puhui jostakin ovesta, joka sulkeutuessaan sai aikaan melua, niin että sairaskin voisi siitä herätä; sitten astui hän Fantinen huoneeseen, läheni vuodetta ja raotti uutimia. Hän nukkui. Hengitys lähti hänen rinnastaan koristen näille taudeille ominaisella hirvittävällä tavalla, joka vihloo äitien sydäntä, kun he valvovat öisin kuolemaan tuomitun nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä. Mutta tämä hengitys häiritsi tuskin sitä sanomattoman rauhan ilmettä, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen ja joka unessa muutti hänen muotonsa kokonaan. Kalpeus oli muuttunut valkeudeksi; hänen poskensa olivat ruusunpunaiset. Hänen pitkät vaaleat silmäripsensä, ainoa sulo, mikä hänelle oli jäänyt neitseellisen kauneutensa ja nuoruutensa päiviltä, värisivät hiljaa, vaikka silmäkannet olivatkin kiinni painettuina. Koko hänen olentonsa vavahteli aivan kuin olisivat salaperäiset siivet pyrkineet aukenemaan ja kohottamaan hänet ylä-ilmoihin; tuntui kuin olisi kuullut niiden havinan, vaikka ne pysyivätkin näkymättöminä. Kun hän siinä sellaisena lepäsi, ei olisi mitenkään voinut luulla häntä melkein toivottomasti sairaaksi. Hän näytti pikemmin lentoon kohoavalta kuin kuolevalta.
Kun käsi ojentautuu irrottamaan kukkaa, värisee oksa ja näyttää ikäänkuin vetäytyvän pakoon, mutta samalla tarjoavan aarrettaan. Ihmisruumiissakin tuntuu tuollainen värähdys, kun saapuu hetki, jolloin kuoleman näkymättömät sormet kurkottautuvat poimimaan sielun.
Herra Madeleine pysähtyi liikkumattomaksi vuoteen ääreen, katsellen vuoroin sairasta, vuoroin ristiinnaulitun kuvaa, niinkuin hän oli tehnyt kaksi kuukautta aikaisemmin, päivänä, jolloin hän oli tullut ensi kerran katsomaan Fantinea tähän turvapaikkaan. He olivat molemmat samoissa asennoissakin: Fantine nukkui, hän rukoili; nämä kaksi kulunutta kuukautta olivat tuoneet vain sen muutoksen, että Fantinen tukka oli nyt harmaa ja hänen valkea.
Sisar ei ollut tullut huoneeseen hänen kanssaan. Hän seisoi vuoteen ääressä sormi huulilla, aivan kuin olisi tarvinnut kehottaa jotakuta tässä huoneessa olemaan hiljaa.
Fantine avasi vihdoin silmänsä, huomasi hänet ja kysyi rauhallisesti hymyten:
"Entä Cosette?"
2.