"Valkea!" toisti hän.
Sisar Simplicellä ei ollut lainkaan kuvastinta; pitkän etsimisen jälkeen löysi hän eräästä kotelosta palasen kuvastinlasia, jota sairaalan lääkäri käytti nähdäkseen oliko potilas todellakin kuollut eikä hengittänyt enää. Herra Madeleine otti lasin palasen, tarkasteli tukkaansa ja sanoi: "Kas vaan!"
Hän lausui nämä sanat välinpitämättömästi ja ikäänkuin ajatellen muita asioita.
Sisar tunsi kauhuun jähmettyvänsä kaikesta siitä salaperäisestä, jonka hän aavisti kätkeytyvän tämän välinpitämättömyyden alle.
Herra Madeleine kysyi:
"Voinko mennä hänen luokseen?"
"Eikö herra Madeleine toimitakaan hänelle lasta takaisin?" sanoi sisar, tuskin uskaltaen tehdä kysymystään.
"Tietysti, mutta siihen menee ainakin pari kolme päivää".
"Ell'ei hän saisi lainkaan nähdä herra pormestaria", jatkoi sisar arastellen, "ei hän tietäisi herra pormestarin palanneenkaan; olisi helppoa pitää häntä kärsivällisenä, ja kun lapsi sitten tulisi, ajattelisi hän aivan luonnollisesti, että herra pormestari on tuonut lapsen. Silloin ei tarvitsisi keksiä valeita".
Herra Madeleine näytti miettivän jonkun aikaa, sitten sanoi hän tyynellä vakavuudellaan: