Javert oli tällä hetkellä kuin taivaassa. Pääsemättä siitä tietoisuudessaan täysin selville, tunsi hän kuitenkin hämärästi sisimmässään oman tärkeytensä ja saavuttamansa menestyksen, hän tunsi, mitenkä hän, Javert, oli oikeuden, valon ja totuuden ruumiillistunut ilmestys, jonka ylevänä tehtävänä oli pahan musertaminen. Hän näki takanansa ja ympärillään, suunnattomissa syvyyksissä, esivallan, oikeuden, tutkittavat asiat, lain kirkkauden, pelottavan rangaistuksen, kaikki tähdet; hän valvoi järjestystä, hän singahutti lain salamia, hän kosti yhteiskuntaa vastaan tehdyt rikokset, hän avusti asevoimin rajatonta hallitusvaltaa; hän kohosi kirkkauteen ja loistoon; hänen voitossaankin oli vielä jäännös taistelun uhmaa ja ottelun tulisuutta; siinä ylpeänä, mahtavana seisoessaan kuvasti hän täydessä loistossaan jonkun säälimättömän julman pääenkelin yli-inhimillistä petomaisuutta; sen teon synkästä pimennosta, jota hän parhaillaan täytti, välkähti tuolloin tällöin hänen lujaan kouraansa puserretun yhteiskunnan miekan hohtava terä; onnellisena ja jalon närkästyksen täyttämänä musersi hän kantapäällään rikoksen, paheen, kapinahengen, hävityksen, helvetin voimat; hän sädehti, hän ruhjoi, hän hymyili, ja tästä hirvittävästä Pyhästä Mikaelista loisti eittämätön suuruus.
Vaikka Javert olikin kauhistuttava, ei hänessä kuitenkaan näkynyt mitään halpamaista.
Rehellisyys, vilpittömyys, suoruus, vakaumus, velvollisuuden tunto ovat asioita, jotka väärille poluille johtuessaan voivat tulla kauhistuttaviksi, mutta jotka kauhistuttavinakin ovat suuremmoisia; niiden mahtava vaikutus johtuu ihmisluonnon mukaisesti juuri tuosta kauhun tunteesta. Ne ovat hyveitä, joissa on vain yksi pahe, erehdys. Hirveimmissä muodoissaan esiintyvän kiihkoilijan rehellisen säälimättömästä voitonriemusta säteilee kuitenkin jonkunlainen kaameata kunnioitusta herättävä ylevyys. Kauhistuttavassa onnellisuudessaan oli Javert itse tietämättään kuitenkin yhtä suuresti surkuteltava kuin jokainen koston-iloa paistava raaka ja sivistymätön ihminen. Ei voi ajatella järisyttävämpää, kamalampaa näkyä kuin nämä kasvot, joille kuvastui kaikki se, mitä voisimme kutsua hyvän pahaksi.
4.
Järjestysvalta tarttuu jälleen saaliiseensa.
Fantine ei ollut nähnyt Javertia lainkaan sen jälkeen kun herra pormestari oli vapauttanut hänet tämän miehen käsistä. Hänen sairaat aivonsa eivät osanneet asioita arvostella, mutta siitä oli hän varma, että Javert oli nyt tullut häntä uudestaan hakemaan. Hän ei voinut sietää tämän miehen kamalaa ulkomuotoa, hän tunsi menehtyvänsä, hän peitti käsin kasvonsa ja huusi tuskissaan:
"Herra Madeleine, pelastakaa minut!"
Jean Valjean — täst'edes emme käytä enää hänestä muuta nimeä — oli noussut seisoalleen. Hän sanoi Fantinelle lempeimmällä, levollisimmalla äänellään:
"Olkaa rauhassa. Ei hän ole tullut teitä hakemaan".
Sitten kääntyi hän Javertin puoleen ja sanoi: