"Tiedän kyllä, mitä varten olette tullut".
Javert vastasi:
"No, joutua siis!"
Äänensävyssä, millä hän lausui nämä kolme sanaa, oli jotakin raivokasta, vimmattua. Javert ei sanonut: "No, joutua siis!" vaan hän sanoi: "Na, jautoa sääs!" Ei mikään kirjoitustapa voi ilmaista äänenväriä, millä nuo sanat lausuttiin; se ei ollut enää inhimillistä puhetta, se oli pedon murinaa.
Hän ei menetellyt lainkaan tavallisuuden mukaan; hän ei ryhtynyt selittämään asiaa; hän ei esittänyt kirjettä, missä käskettiin tuoda vangittu oikeuden eteen. Hänen mielestään oli Jean Valjean jonkunlainen salakähmäinen, saavuttamaton vihollinen, ovela painija, jota hän oli pidellyt käsissään jo viisi vuotta voimatta paiskata häntä tantereeseen. Tämä vangitseminen ei merkinnyt taistelun alkua, se merkitsi loppua. Hän sanoikin siis vain: "No joutua siis!"
Mutta hän ei edennyt askeltakaan; hän naulitsi Jean Valjeaniin jäätävän katseensa, jonka hän iski uhriinsa kuin rautakynnen ja jolla hän oli tottunut vetämään onnettomat vastustamattomasti luoksensa.
Tämän samaisen katseen oli Fantine kaksi kuukautta aikaisemmin tuntenut tunkevan luihin ja ytimiinsä asti.
Kuullessaan Javertin äreät sanat avasi Fantine silmänsä. Olihan herra pormestari tuossa lähellä. Mitä tarvitsi hänen pelätä?
Javert astui nyt keskelle huonetta ja karjasi:
"No, eikö sinusta tule lähtöä?"