"Salongeissa" varsinkin piestiin kieltä tähän suuntaan.
Muuan vanha vallasnainen, Drapeau blanc'in[67] tilaaja, päästi ilmoille seuraavan mietelmän, jonka syvyyksiin on melkein mahdotonta tunkeutua:
"En ole lainkaan pahastunut. Se niitä buonapartelaisia opettaa!"
Näin hävisi Montreuil-sur-Meristä haamu, joka oli kulkenut herra Madeleinen nimellä. Kolme, neljä henkilöä koko kaupungissa pysyi uskollisena hänen muistolleen. Vanha portinvartijatar, joka oli häntä palvellut, kuului näiden joukkoon.
Saman päivän iltana istui tämä kunnon vanhus kopissaan vielä vallan säikäyksissään ja surullisten ajatusten rasittamana. Tehdas oli ollut suljettuna koko päivän, pääportti vahvasti lukossa, katu autiona. Koko talossa oli vain nuo kaksi nunnaa, sisar Perpetua ja sisar Simplice, jotka valvoivat Fantinen ruumiin ääressä.
Lähetessä sen hetken, jolloin herra Madeleinen oli tapa tulla kotiin, nousi kelpo portinvartijatar vaistomaisesti, otti eräästä laatikosta herra Madeleinen huoneen avaimen sekä kynttilän, jota hän käytti iltaisin rappuja noustessaan, pisti sitten avaimen naulaan, josta hän oli tottunut sen ottamaan, ja laski kynttilän siihen viereen, aivan kuin odottaisi hän herra Madeleinea nytkin tulevaksi. Sitten hän istuutui jällen tuolilleen ja vaipui ajatuksiinsa. Kelpo eukko oli tehnyt kaiken tuon tietämättään, tajuamattaan.
Vasta parin tunnin kuluttua heräsi hän mietiskelyistään ja huudahti:
"Voi hyvä Jumala Jeesus! Kun olen pannut hänen avaimensa naulaan!"
Siinä hetkessä avautui kopin lasiluukku, käsi pistihe aukosta sisään, otti avaimen ja kynttilän sekä sytytti sen toisesta kynttilästä, joka paloi kopin pöydällä.
Portinvartijatar nosti silmänsä ja hämmästyi sanattomaksi, kirkaisun tukahtuessa kurkkuun.
Hän tunsi nämä sormet, tämän käsivarren, tämän päällystakin hihan.