Se oli herra Madeleine.
Hän seisoi muutaman sekunnin ajan voimatta saada sanaakaan suustaan, ällistyneenä, kuten hän itse sanoi perästä päin, tapauksesta kertoessaan.
"Hyvä Jumala! Herra pormestari!" huudahti hän vihdoin, "minä kun luulin
Teidän olevan…"
Hän pysähtyi, hänen lauseensa loppu olisi loukannut alkua. Jean Valjean oli yhä hänen mielestään herra pormestari.
Jean Valjean täydensi hänen ajatuksensa.
"Vankilassa", sanoi hän. "Siellä minä olinkin. Mutta minä mursin akkunan rautaristikon, pudottauduin katonrajasta maahan ja olen nyt tässä. Minä menen nyt huoneeseeni, käskekää puheilleni sisar Simplice. Hän on kaiketi tuon vaimoraukan luona."
Vanhus totteli kiireesti.
Jean Valjean ei häntä millään tavalla varottanut; hän oli varma siitä, että hän pitäisi hänen turvallisuudestaan parempaa huolta kuin hän itse.
Ei ole saatu selville, miten hänen oli onnistunut päästä pihaan avaamatta pääporttia. Hänellä oli tosin aina mukanaan erikoinen avain, joka avasi erään pienen sivuportin; mutta kaihan oli tutkittu hänen taskunsa ja otettu tuo avain pois. Tätä seikkaa ei ole voitu selvittää.
Hän nousi rappuja, jotka johtivat hänen huoneeseensa. Saavuttuaan ylös laski hän kynttilänsä rappujen viimeiselle astuimelle, avasi hiljaa ovensa, sulki haparoiden akkunan ja ulkoluukut, palasi sitten noutamaan kynttiläänsä ja astui jälleen huoneeseensa.