Hän valehteli. Hän oli valehdellut kaksi kertaa peräkkäin, epäröimättä, nopeasti, ikäänkuin uhraten oman itsensä.
"Suokaa anteeksi", sanoi Javert ja poistui syvään kumartaen.
Oi hurskas nainen! Te ette ole enää moneen, moneen vuoteen ollut elävien joukossa; Te olette tavannut valkeudessa sisarenne puhtaat neitsyet ja veljenne enkelit; luettakoon tämä valhe hyväksenne paratiisissa!
Sisaren vakuutus oli Javertista niin ratkaiseva ja luotettava, ett'ei hän lainkaan huomannut sitä omituista seikkaa, että juuri sammutettu kynttilä savusi pöydällä.
Tuntia myöhemmin kulki muuan mies läpi metsikköjen ja sumuisten laaksojen, edeten nopeasti Montreuil-sur-Meristä Pariisia kohti. Tämä mies oli Jean Valjean. Pari kolme kuorma-ajuria, jotka kohtasivat hänet, ovat myöhemmin kertoneet hänen kantaneen kädessään jotain myttyä sekä olleen puettuna työmekkoon. Mistä oli hän saanut tämän mekon. Siitä ei päästy milloinkaan selville. Muuan vanha työmies oli muutamia päiviä aikaisemmin kuollut tehtaan sairaalassa, jättäen ainoaksi perinnökseen mekkonsa. Ehkä Jean Valjeanilla oli juuri tämä mekko.
Lopuksi sananen Fantinesta.
Meillä on kaikilla sama äiti, maa. Fantine jätettiin tämän äidin huomaan.
Rovasti luuli tekevänsä oikeimmin — ja ehkäpä tekikin — säästäessään Jean Valjeanin jälkeenjättämästä omaisuudesta mahdollisimman paljon köyhille. Sillä mistä olikaan lopulta kysymys? Kaleeri-vangista ja yleisestä naisesta. Sentähden teki hän Fantinen hautaamisen mahdollisimman mutkattomaksi ja supisti sen tuohon kaikkein välttämättömimpään: yhteiseen hautaan.
Fantine haudattiin siis kirkkotarhan vapaaseen kulmaan, joka kuuluu kaikille eikä kenellekään ja jonne köyhät kuopataan. Onneksi osaa kuitenkin Jumala löytää sielun. Hämärän vaipuessa maille mantereille laskettiin Fantine viimeiseen lepoonsa tuntemattomien luiden joukkoon; kohta oli hänkin tomuksi muuttuva, tuntemattomaksi, hajoavaksi tomuksi.
Hänet heitettiin yleiseen hautaan.