Hän menee ulos sade-ilmallakin, hän kävelee märätkin paikat, hän matkustelee talvisinkin. Hän ei pelkää pimeätä, ei vaarallisia teitä, ei pahoja ihmisiä.
Viime vuonna meni hän aivan yksinään eräälle ryöväriseudulle. Hän ei tahtonut ottaa meitä mukaansa. Hän oli poissa pari viikkoa. Palatessaan kotiin ei hänelle ollut tapahtunut mitään pahaa, häntä luultiin kuolleeksi ja hän voi vallan hyvin ja hän sanoi: 'Katsokaa nyt, miten minut on ryöstetty!' Ja hän avasi matkalaukun ja siinä olivat kaikki Embrunin tuomiokirkon kalleudet, ja rosvot olivat antaneet ne hänelle.
Tällä kertaa en voinut olla häntä hiukan torumatta paluumatkalla, mutta varoin puhumasta muulloin kun vaunujen kolistessa, jott'ei kukaan kuulisi.
Ensi aikoina ajattelin itsekseni: Ei ole vaaraa, joka hänet pysäyttäisi, hän on vallan kauhea. Lopulta olen tottunut siihen. Olen antanut rouva Magloirellekin vihjauksen olla häntä vastustamatta. Hän kuitenkin aina seuraa omaa päätänsä. Vien rouva Magloiren mukaani huoneeseeni, rukoilen hänen edestään ja vaivun uneen. Olen rauhallinen, koska tiedän niin hyvin, että jos hänelle onnettomuus sattuisi, olisi se minunkin loppuni. Minä menisin hyvän Jumalan luo veljeni ja piispani kanssa. Rouva Magloiren on ollut vaikeampi kuin minun tottua hänen varomattomuuksiinsa, niinkuin hän sanoo. Mutta nykyään on hänkin tavastunut. Me rukoilemme molemmin, me pelkäämme yhdessä ja nukahdamme vihdoin. Itse paholainen voisi kenenkään estämättä astua taloon. Mutta mitäpä sentään pelkäisimmekään tässä talossa? Onhan kanssamme Hän, joka on kaikista voimakkain. Paholainen voi sinne tunkeutua joskus, mutta hyvä Jumala asuu siellä aina.
Se riittää minulle. Veljeni ei edes tarvitse sanoa minulle sanaakaan enää. Minä ymmärrän häntä hänen puhumattansakaan ja me antaudumme Kaitselmuksen huomaan.
Tällaiselle kannalle täytyykin asettua mieheen nähden, jolla on suuri henki.
Olen kysellyt veljeltäni tietoja, joita haluatte Fauxin perheestä. Tehän tiedätte, miten hän tietää kaikki ja minkälaisia muistoja hänellä on, sillä hän on yhäti kelpo kuningasmielinen. Kyseessä-oleva perhe on todellakin sangen vanhaa normandilaista perua Caennen tienoilta. Viisisataa vuotta takaperin elivät Raoul de Faux, Jean de Faux ja Thomas de Faux, kaikki aatelismiehiä; yksi heistä oli Rochefortin herra. Viimeinen oli Guy Etienne Alexandre, ja hän oli eversti tai jotain sellaista Bretagnen husaari-rykmentissä. Hänen tyttärensä Marie Louise joutui naimisiin Ranskan päärin, Ranskan kaartin everstin ja sotajoukkojen ylipäällikön herttua Louis de Gramontin pojan Adrien Charles de Gramontin kanssa.
Hyvä rouva, pyydämme sulkeutua Teidän hurskaan sukulaisenne Hänen Ylhäisyytensä kardinaalin esirukouksiin. Mitä taas Teidän rakkaaseen Sylvanie-tyttöönne tulee, on hän tehnyt varsin oikein siinä, ett'ei ole hukannut niitä lyhyitä hetkiä, jotka hän saa Teidän luonanne viettää, minulle kirjottaakseen. Hän jaksaa hyvin, tekee työnsä Teidän mieliksenne, rakastaa yhäti minua. Siinä kaikki, mitä toivonkin. Hän on lähettänyt minulle terveisensä Teidän kauttanne, siitä olen onnellinen. Terveyteni on ollut jotensakin hyvä, mutta siitä huolimatta käyn päivä päivältä yhä laihemmaksi. Hyvästi, paperikin loppuu ja minun on pakko jättää Teidät. Tuhannet lämpimät tervehdykseni!
Baptistine.
J. K. — Teidän veljenpoikanne on ihastuttava. Tietäkääpäs, että hän tulee piakkoin viiden vanhaksi! Eilen näki hän hevosen, jolle oli pantu polvisuojustimet ja hän huudahti: Mikähän tuon hevosen polvissa on? — Hän on niin soma, tämä lapsi! Hänen pikku-veljensä raastaa vanhaa luuta-pahaa perässään pitkin huoneita kuin mitäkin vankkureita, hoilaten: Hei vaan!