"Voisittepa sanoa rikotunkin riemun, ja tänään, tuon turmiollisen 1814:n entisten olojen palaamisen jälkeen, voisitte sanoa kadonneen riemun. Surkeata kyllä, mutta työ on ollut epätäydellistä, myönnän sen; me olemme musertaneet vanhan hallituksen ulkonaisesti, mutta emme ole kyenneet hävittämään sitä täydellisesti ihmisten ajatuksista. Ei riitä yksin, että harhaluulot ovat poistetut; täytyy myöskin uudistaa siveelliset käsitteet. Myllyä ei tosin enään ole olemassa, mutta tuuli puhaltaa yhä".
"Te olette hävittäneet, raunioiksi raastaneet. Hävittäminen voi olla hyödyllistäkin; mutta minä katselen epäilevin silmin hävittämistä, joka tapahtuu vihan hengessä".
"Oikeudella, on silläkin vihansa, herra piispa, ja oikeuden viha on edistyksen ehto. Olkoon asia miten tahansa ja sanottakoon siitä mitä tahansa, Ranskan vallankumous on kuitenkin valtavin askel, minkä ihmissuku on astunut sitten Kristuksen aikojen. Epätäydellinen, sanotte; mutta suurenmoinen. Se on selvittänyt kaikki yhteiskunnalliset kysymykset. Se on luonut lempeyttä ihmismieleen; se on tyynnyttänyt, rauhoittanut, valaissut; se on pannut maan päällä virtaamaan sivistyksen vuot. Se on tehnyt hyvää. Ranskan vallankumous oli ihmisyyden pyhitysjuhla".
Piispa ei voinut olla mutisematta:
"Niinkö? Entäs vuosi 1793!"
Entinen konventin jäsen kohousi tuolissaan synkeän juhlallisena ja huudahti, mikäli voi puhua kuolevan huudahduksesta:
"Kas niin! Siihenkö sitä nyt tultiin! 1793! Odotin tuota sanaa.
Ukkospilvi oli paisunut tuhannenviidensadan vuoden kestäessä.
Viidentoista vuosisadan kuluttua oli sen aika puhjeta raivoomaan. Te
moititte salaman iskun tuhoja".
Piispa tunsi ehkä itse sitä myöntämättään, että jokin hänessä oli saanut kolauksen. Mutta hän pysyi tyynenä. Hän vastasi:
"Tuomari puhuu oikeuden nimessä; pappi puhuu armon nimessä, joka ei ole muuta kuin jalompaa oikeutta. Ukkosen isku ei saa erehtyä".
Ja hän lisäsi, silmäten tiukasti entiseen konventin jäseneen: