Paitsi sisartaan neiti Baptistinea oli hänellä vielä kaksi veljeä, toinen kenraali, toinen maaherra. Hän kirjotti usein kummallekin. Hän luki edelliselle hyvän aikaa ankaroita sanoja sen johdosta, että kenraali ollessaan Provencessa ylikomentajana Cannesin maihinnousun aikoihin oli asettunut tuhannenkahdensadan miehen etunenään ja ajanut keisaria takaa aivan niinkuin otusta, joka tahdotaan päästää pakenemaan. Kirjevaihto pysyi sydämellisempänä toisen veljen, entisen maaherran, kunnollisen ja kelpo miehen kanssa, joka eleli Pariisissa yksinäisyyteen vetäytyneenä Cassette-kadun varrella.
Hänen ylhäisyydellään Bienvenullä oli siis hänelläkin puoluehengen hetkensä, katkeruuden hetkensä, synkkä pilvensä. Hetken intohimojen varjo kulki kautta tämänkin lempeän ja jalon hengen, joka oli kiintyneenä vain ijankaikkisuuden asioihin. Totta tosiaan: olisipa hänenlaisensa mies ansainnut olla ilman valtiollisia mielipiteitäkin. Älköön suinkaan ymmärrettäkö väärin meidän ajatustamme: me emme suinkaan sekoita sitä, mitä kutsutaan "valtiollisiksi mielipiteiksi", edistyksen jaloihin pyrkimyksiin, ylevään isänmaalliseen, kansanvaltaiseen ja ihmis-oikeuksia puoltavaan innostukseen, jonka meidän päivinämme täytyy muodostaa jokaisen jalon sydämen pohjasävel. Syventymättä sen enempää kysymyksiin, jotka vain välillisesti koskevat tämän kirjan pää-aihetta, sanomme yksinkertaisesti vain tämän: Olisi ollut kaunista, jos ei hänen ylhäisyytensä Bienvenu olisi ollut kuningasmielinen ja joll'ei hänen katseensa olisi hetkeksikään häivähtänyt siitä viihdyttävästä mietiskelystä, jossa kyetään selvästi yli kaiken inhimillisen, reuhtovan hyörinän ja pyörinän näkemään näiden kolmen ihanan valon säteilevän: totuuden, oikeuden ja lempeyden.
Vaikka kernaasti myönnämmekin, ett'ei Jumala ollut suinkaan luonut hänen ylhäisyyttään Bienvenutä mitään valtiollista tehtävää suorittamaan, olisimme kuitenkin ymmärtäneet ja ihailleet hänen vastarintaansa oikeuden ja vapauden nimessä, hänen ylpeätä hangottelemistaan, hänen vaarallista, mutta oikeata uppiniskaisuuttaan kaikkivaltiasta Napoleonia kohtaan. Mutta sama seikka, joka meitä miellyttää niiden suhteen, jotka kohoavat, ei miellytä meitä yhtä paljon niihin nähden, jotka kaatuvat. Me pidämme taistelusta vain niin kauvan kuin siinä on vaaraa; ja kaikissa tapauksissa on vain taistelun alkajilla yksinään oikeus myöskin se lopettaa. Joka ei ole järkähtämättä pannut vastaan myötäkäymisen päivinä, hänen tulee pitää suunsa kiinni kukistumisenkin hetkellä. Menestyksen aikojen lahjomaton vastustaja on ainoa laillinen oikeudenkäyttelijä kaatumisen tapahtuessa. Mitä meihin tulee, niin silloin kun kaitselmus sekaantuu asiaan ja iskee, annamme me sen tehdä tehtävänsä. Vuosi 1812 alkaa riisua meiltä aseita. Vuonna 1813 ei tuon tähän asti vaienneen, suurten murrostapausten rohkaiseman lainsäätäjäkunnan raukkamaisessa äänettömyyden katkaisemisessa olisi pitänyt olla aihetta muuhun kuin suuttumukseen, ja kerrassaan väärin oli osottaa sille suosiotaan. Vuonna 1814, kun näki nuo petturuutta harjottavat marsalkat, senaatin, joka kulki häpeäteosta toiseen, joka nyt herjasi sitä, minkä ennen oli jumalaksi korottanut, kun näki tuon epäjumalanpalveluksen, joka nyt peräytyi ja sylki epäjumalansa päälle, silloin oli velvollisuus kääntää päänsä poispäin. Vuonna 1815, kun äärimäisten onnettomuuksien uhka värjyi ilmassa, kun Ranska väristen tunsi niiden kauhistuttavan lähenemisen, kun voitiin jo hämärästi aavistaa Waterloon aukenevan Napoleonin eteen, ei sotajoukon ja kansan surevassa osanotossa sallimuksen tuomitsemaa kohtaan ollut mitään naurettavaa, ja vaikka kuinka olisi yksinvaltiasta vihannut, ei sellaisen sydämen kuin Dignen piispan olisi kuitenkaan pitänyt olla huomaamatta, kuinka ylevä ja liikuttava oli suuren kansan ja suuren miehen hellä syleily kuilun partaalla.
Näitä seikkoja lukuunottamatta oli piispa ja pysyi kaikissa suhteissa rehellisenä, oikeamielisenä, säyseänä, älykkäänä, nöyränä ja arvokkaana; hän oli hyväntekeväinen ja hyväntahtoinen, mikä on hyväteko sekin. Hän oli sanan palvelija, viisas mies ja ihminen. Mutta yksinpä tuon valtiollisen kantansa ohellakin, josta häntä edellä moitimme ja jota olemme taipuvaiset tuomitsemaan jotensakin ankarasti, oli hän — se on tunnustettava — suvaitsevainen ja säveä, ehkäpä suuremmassakin määrässä kuin me. — Kaupungintalon ovenvartijan oli keisari toimeensa asettanut. Hän oli vanha aliupseeri entisestä henkivartioväestä, Austerlitzin sotija, kiivas bonapartelainen kuin tuli ja leimaus. Tämän miesparan suusta pääsi silloin tällöin ajattelemattomia sanoja, joiden silloinen laki määritteli olevan kapinallisia lausumia. Senjälkeen kun keisari oli poistettu kunnialegioonan luetteloista, ei hän enää milloinkaan pukeutunut virkapukuun, kuten hän sanoi, jott'ei hänen olisi pakko kantaa rintaristiänsä. Hän oli itse hartaalla kunnioituksella irrottanut keisarin muotokuvan rististä, jonka Napoleon oli hänelle antanut; sille kohtaa jäi reikä ja hän ei ollut tahtonut sitä täyttää. "Ennen vaikka kuolen", sanoi hän, "kuin kannan sydämelläni kolmea rupikonnaa". Hän ivaili mielellään aivan julkisesti Ludvig XVIII:ttä. "Vanha leinin syömä ukkorähjä englantilaisissa sääryksissä!" lasketteli hän, "menköön hitossa Preussiin pukinpartoineen!" Ja hän oli sangen onnellinen, saadessaan näin yhteen herjauslauseeseen koota ne kaksi, joita hän inhosi eniten: Preussin ja Englannin. Lopulta menetti hän virkansa. Näin oli hän joutunut puille paljaille vaimoineen, lapsineen. Piispa kutsui hänet luokseen, nuhteli häntä lempeästi ja nimitti hänet tuomiokirkon vahtimieheksi.
Yhdeksän vuoden kuluessa oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu hurskailla teoillaan ja lempeällä olemuksellaan voittanut koko Dignen kaupungin hellän ja lapsellisen kunnioituksen. Vieläpä hänen käytöksensä Napoleonia kohtaan hyväksyi ja ikäänkuin hiljaisesta suostumuksesta antoi anteeksi kansa, tuo säyseän heikko lauma, joka jumaloi keisariaan, mutta rakasti piispaansa.
12.
Hänen ylhäisyytensä Bienvenun yksinäisyys.
Melkein aina hyörii piispan ympärillä lauma pikkupappeja aivan niinkuin kenraalin ympärillä parveilee joukko nuoria upseereja. Juuri näitä tarkottaa tuo miellyttävä pyhimys Fransiskus de Sales puhuessaan eräässä kohti "keltanokka-papeista". Kaikilla elämän aloilla löytyy ylemmäksi yrittäjöitä, jotka pyrkivät perille saapuneiden saattueeseen. Ei löydy ainuttakaan maanmahtavaa, jolla ei olisi omaa "kunniakehäänsä". Ei ainuttakaan onnensuosikkia, jolla ei olisi hoviansa. Tulevaisuuden tavottelijat risteilevät loistavan nykyisyyden ympärillä. Jokaisella arkkipiispalla on esikuntansa. Jokaisella vähänkin huomatulla piispalla on läheisyydessään kulkuvartiosto pappisseminaarin kerubimejä, jotka liikkuvat tarkastusretkillä ja ylläpitävät hyvää järjestystä piispan palatsissa ja jotka vahtivat hänen ylhäisyytensä hymyilyä. Päästä piispan seuraan, sehän merkitsee samaa kuin pistää jalkansa jalustimeen ali-diakoonin paikan valloittamiseksi. Jokaisen täytyy toki päästä eteenpäin; apostolin virkaan sopivat mainiosti tuomioherran tulot.
Niinkuin muualla erilaiset päähineet ovat mahtavuuden ja arvon tunnusmerkkeinä, samoin ovat kirkon helmassa hiipat kaiken vallan esikuvia. Niitä kantavat loisteliaat, rikkaat, hyvätuloiset, ovelat piispat, jotka tulevat hyvin toimeen maailman kanssa, jotka epäilemättä osaavat rukoilla, mutta myöskin vaatia, jotka vähääkään välittämättä voivat antaa kokonaisen hiippakunnan odottaa etuhuoneessaan, jotka ovat ikäänkuin yhdistysviivoja kirkollisten ja valtiollisten pyrkimysten välillä, jotka ovat pikemmin virkamiehiä kuin pappeja, kirkkoruhtinaita pikemmin kuin piispoja. Onnellinen se, joka saa heitä lähestyä! Valtaherroja kun ovat, antavat he ympärillään hyöriville suosikeille ja onnenetsijöille ja kaikelle tuolle nuorelle väelle joka osaa olla mieliksi, sataa lihavia seurakuntia, kaniikin, tuomiorovastin, hovisaarnaajan ja tuomiokirkon palvelijan virkoja, kunnes piispan paikkoja joutuu avoimiksi. Itse noustessaan kohottavat he myös kiertotähtiään korkeuksiin, siinä on kokonainen aurinkokunta pyörimässä. Heidän säteilynsä luo ruusunhohdetta heidän seuralaisiinsakin. Heidän menestyksestään murenee näyttämön takana monia pieniä maukkaita virkaylennyksiä. Jota suurempi hiippakunta suojelusherralla, sitä lihavampi seurakunta suosikille. Ja sitten on olemassa Rooma. Piispa, joka osaa kohota arkkipiispaksi, arkkipiispa, joka älyää yletä kardinaaliksi, voi myös laittautua paavin valitsijakunnan apulaiseksi; sitten pääsee hän korkeimpaan kirkko-oikeustoon, hän saa komean viitan ja hänestä tulee neuvoston jäsen, hänet korotetaan paavin ylimmäksi kamariherraksi, hän saa monsignor-arvonimen, ja Teidän Korkeudestanne Teidän Jalouteenne ei ole kuin yksi askel, ja Teidän Jaloutenne ja hänen Pyhyytensä välillä on vain yksi äänestyssavu. Jokainen patalakin kantaja voi uneksia paavin hiippaa. Pappi on meidän päivinämme ainoa ihminen, joka saattaa säännöllisesti tulla kuninkaaksi. Ja minkälaiseksi kuninkaaksi? Ylhäisimmäksi! Mikä kunnianhimoisten toiveiden taimitarha onkaan sentähden pappisseminaari! Kuinka moni punastuva kuoripoika, kuinka moni nuori apulaispappi kantaakaan päälaellaan Perretten maitoastiaa![25] Ja miten helposti annetaankaan kunnianhimolle sisäisen kutsumuksen nimi! Kenties tapahtuu se hyvässä uskossa, itsepetoksen suojassa, sillä kunnianhimohan on ulkokullattu.
Hänen ylhäisyyttään Bienvenutä, tuota nöyrää, köyhää, yksinäisyyttä rakastavaa miestä ei laskettu kirkon mahtihenkilöiden joukkoon. Sen saattoi selvästi huomata siitäkin, että hänen ympäriltään puuttui täydellisesti tuo nuorten sananpalvelijain lauma. Olemmehan jo nähneet, kuinka hänelle Pariisissa "oli käynyt nolosti". Ei kukaan onnenetsijä halunnut istuttaa tulevaisuutensa ymppioksaa tähän vanhaan runkoon. Ei mikään itävä kunnianhimo ollut tarpeeksi tyhmä puhjetakseen taimelle hänen varjossaan. Hänen tuomiokapitulinsa jäsenet ja hänen apulaispappinsa olivat hyvänsävyisiä vanhuksia, hiukan rahvaanomaisia kuten hänkin, jotka olivat hänen laillaan sulkeutuneet tähän hiippakuntaan, mistä ei pääsyä kardinaalin arvoon ollut ajateltavissakaan; he olivat muutenkin hyvin piispansa kaltaisia, sillä erotuksella vain, että he lähenivät loppua, hän täydellisyyttä. Niin selvästi tunnettiin mahdottomaksi kohota hänen ylhäisyytensä Bienvenun suojissa, että hänen vihkimänsä, juuri seminaarista päässeet nuoret papit pyrkivät kaikin keinoin Aixin ja Auchin arkkipiispojen suosioon ja lähtivät matkoihinsa niin pian kuin voivat. Sillä — toistamme sen vieläkin — jokainenhan tahtoo mennä eteenpäin. Pyhimys, joka elää ylenpalttisissa kieltäymyksissä, on vaarallinen tuttavuus. Hänhän voisi tartuttaa teihin parantumattoman köyhyyden, kielijänteiden auttamattoman kankeuden kohoamiseen tarpeellisten sanojen lausumisessa, lyhyesti: enemmän kieltäytymystä kuin te oikeastaan haluattekaan. Ja silloin on parasta paeta tätä ruttotautista hyvettä! Siitä johtui hänen ylhäisyytensä Bienvenun eristetty asema. Me elämme kurjassa yhteiskunnassa. Pitää päästä eteenpäin! pitää nousta kukkuloille! siinä oppi, joka aste asteelta vie mädännyksestä täydelliseen häviöön.