Sanottakoon sivumennen, että menestys on sangen turmiollinen seikka. Sen petollinen yhdennäköisyys ansion kanssa johtaa ihmiset harhaan. Suuren yleisön silmissä näyttää onnistuminen jotensakin samanlaiselta kuin etevämmyys. Menestys, tuo nerokkuuden erehdyttävän yhdennäköinen kaksoisveli, pitää etenkin historiaa pilkkanaan. Vain Juvenalis ja Tacitus ovat tähän asiaintilaan tyytymättömiä. Meidän aikoinamme on muuan viisaustieteellinen ajatustapa melkein julkisesti astunut sen palvelukseen, kantaa menestyksen korupukua ja toimittaa askareet sen vastaanottohuoneessa. Kokekaa menestyä, siinä opinjärjestelmä! Onnistuminen välttää kykyä auttajakseen. Jos voitatte arpajaisissa, niin on se todistavinaan teidän taitoanne. Joka onnistuu, häntä kunnioitetaan. Syntykää sirot hiukset päässä, siinä kaikki! Tehkää vain voitollisia vetoja, muu seuraa itsestään; menestykää, ja teitä luullaan suuriksi miehiksi. Lukuunottamatta viittä tai kuutta suunnatonta poikkeusta, jotka loistollaan häikäisevät koko vuosisataa, on oman ajan ihailu tuskin muuta kuin likinäköisyyttä. Kultaus käy kullasta. Oli mies minkälainen tahansa, se ei haittaa mitään, kunhan vaan pääsee perille. Alhainen kansa on kuin entisajan Narcissus, joka jumaloi itseään ja joka taputtaa käsiään omille alhaisille taipumuksilleen. Tuon suunnattoman kyvyn, joka on tehnyt miehestä Moseksen, Aiskyloon, Danten, Michel-Angelon tai Napoleonin, sen omistaa suuri yleisö tuota pikaa yleisellä riemulla jokaiselle, joka vaan saavuttaa päämääränsä, tapahtukoonpa se sitten miten ja missä tahansa. Kun muuan asioitsija kohoaa kansaneduskunnan jäseneksi, kun eräs vale-Corneille tekee Tiridaten, kun erään kuohilaan onnistuu päästä haaremin omistajaksi, kun muuan sotaisa poroporvari voittaa sattumalta koko aikakauden kohtaloita ratkaisevan taistelun, kun eräs apteekkari keksii laittaa Sambre-et-Meusen armeijalle kengänpohjat pahvista ja luo näin tämän nahkana myydyn pahvin avulla itselleen neljänsadantuhannen livren korot, kun muuan kulkukauppias laillistuttaa koronkiskomisen ja pakottaa sen synnyttämään seitsemän, kahdeksan miljoonaa, joiden isä hän on ja joiden äiti on koronkiskominen, kun muuan saarnamies pääsee piispaksi pelkän honottavan puhetapansa takia, kun erään tunnetun kauppahuoneen toimitusjohtaja on niin rikas palveluksesta poistuessaan, että hänestä tehdään raha-asiain ministeri, niin kutsuvat ihmiset sitä Neroksi, samalla lailla kun he nimittävät kauniiksi Mousquetonin naamaa ja majesteetilliseksi Klaudian kaulaa. He eivät osaa erottaa mittaamattoman avaruuden tähtisikermiä niistä merkeistä, joita ankkain räpyläjalat painavat lätäkön pehmeään liejuun.
13.
Mitä hän uskoi.
Oikeaoppisuuden asiassa ei meidän ole lähteminen tutkistelemaan Dignen piispaa. Sellaisen hengen edessä täyttää mielemme vain kunnioitus. Rehellisen miehen omaatuntoa on uskottava pelkästä sanastakin. Muuten luulemme erinäisten luonteiden kykenevän kehittämään itsessään inhimillisen hyveen kaiken kauneuden uskokunnissa, joiden opit eroavat meidän tunnustamistamme.
Mitä ajatteli hän tästä opinlauselmasta tai tuosta järjelle käsittämättömästä asiasta? Nämä sisäiset tunnon salaisuudet paljastaa vasta hauta, minne sielut astuvat alastomina. Ainoa, josta olemme varmat, on se, ett'eivät uskon vaikeudet johtaneet häntä milloinkaan ulkokultaisuuteen. Minkäänlainen mädännäisyys ei voi pystyä timanttiin. Hän uskoi kaiken sen, minkä voi. Credo in Patrem,[26] huudahti hän usein. Ja hyvistä töistä ammensi hän sen tyydytyksen joka riittää omalletunnolle ja joka kuiskaa ihmiselle: "Jumala on kanssasi!"
Mutta siitä pidämme velvollisuutenamme huomauttaa, että ulkopuolella uskoansa niin sanoaksemme, tai uskonsa ohessa, ei piispan ihmisrakkaudella ollut rajaa. Juuri tältä kohdalta, quia multum amavlt,[27] katsoivat "vakavat ihmiset", "arvokkaat henkilöt" ja "ajattelevat kansalaiset" voivansa hyökätä hänen kimppuunsa; tällaisia lauseparsia: "vakavat ihmiset", "arvokkaat henkilöt" ja "ajattelevat kansalaiset" suosii erikoisesti tämä meidän katala maailmamme, missä itsekkäisyys saa tunnussanansa jäykältä kaavamaisuudelta. Millainen sitten oli tämä ylenpalttinen rakkaus? Se oli tyyntä hyväntahtoisuutta, jota hän tuhlaten osotti ihmisille, kuten olemme jo maininneet, ja joka tilaisuuden tullen saattoi ulottua elottomiin esineihinkin. Hän ei ketään halveksinut. Hän oli suvaitsevainen Jumalan luomakuntaa kohtaan. Jokaisessa ihmisessä, parhaimmassakin, on jonkunlainen itsetiedoton kovasydämisyys eläimiä kohtaan. Dignen piispassa ei löytynyt tätä kovasydämisyyttä, niin yleinen kuin se muutoin onkin etenkin pappein keskuudessa. Hän ei tosin mennyt yhtä pitkälle kuin intialainen bramiini, mutta hän näytti miettineen seuraavaa Salomonin Saarnaajan lausetta: "Tiedetäänkö, minne päätyy eläinten sielu?" Ulkomuodon rumuus, vaiston erilaisuus eivät häntä häirinneet eivätkä tuskastuttaneet. Hän oli siitä liikutettu, milt'ei heltynyt. Näytti kuin olisi hän ajatuksissaan etsinyt sille syytä, selitystä tai puolustusta ulkopuolelta tämän näkyväisen elämän. Näytti, kuin olisi hän joskus pyytänyt Jumalalta rangaistuksen lievennystä juuri näiden seikkojen nojalla. Ilman vihamielisyyttä ja silmällä kielimiehen, joka kokee ottaa selkoa vanhasta käsikirjoituksesta, tutkisteli hän sitä luomis-aineen paljoutta, mikä luonnossa on. Tämä mietiskeleminen sai joskus hänen lausumaan sangen kummia sanoja. Eräänä aamuna hommaili hän puutarhassaan ja luuli olevansa yksin, vaikka hänen sisarensa kävelikin lähistössä hänen huomaamattaan. Äkkiä hän pysähtyi ja katseli jotakin maassa, siinä oli suuri hämähäkki, musta, karvainen, inhottava. Hänen sisarensa kuuli hänen sanovan: "Elävä-parka! se ei ole hänen vikansa".
Miksi ei voisi kertoa näitä melkein jumalaisen hyvyyden lapsellisia lausumia? Lapsellisuuksia, sanotte. Mutta tällaisia yleviä lapsellisuuksia ovat olleet myös pyhän Fransiskus Assisilaisen ja Markus Aurelion ajatukset. Eräänä päivänä niukahutti hän jalkansa, kun ei tahtonut polkea muurahaista kuoliaaksi.
Näin eli tämä hurskas mies. Joskus nukahti hän puutarhaansa, ja se oli kunnioitusta herättävä näky.
Hänen ylhäisyytensä Bienvenu oli kertomusten mukaan ollut intohimoinen, ehkäpä hurjakin nuoruutensa ja vielä miehuusaikansakin aikoina. Hänen kaikkea syleilevä lempeytensä ei ollut niin paljon luonnon vaisto kuin valtavan vakaumuksen tulos, vakaumuksen, joka oli kautta elämän vaiheiden hiljaa ajatus ajatukselta vuotanut hänen sydämeensä. Sillä luonteessa niinkuin kalliossakin voi löytyä vesipisarain kaivamia reikiä. Nämä kovennukset ovat lähtemättömiä; nämä muodostukset ovat häviämättömiä.
Vuonna 1815 oli hän, kuten luullaksemme olemme jo maininneetkin, seitsemänkymmenenviiden vanha, vaikkei hän näyttänyt edes kuudenkymmenen ikäiseltä. Hän ei ollut pitkä; hänessä oli alkua lihavuuteen ja sitä poistaakseen teki hän mielellään pitkiä kävelyretkiä. Hän astui varmasti ja vakavasti, vain hyvin vähän kumarassa — seikka, josta emme mene tekemään mitään johtopäätöksiä. Gregorius XVI kävi vielä kahdeksankymmenen vanhana suorassa ja näytti hymyilevää naamaa, mikä ei estänyt häntä olemasta huono piispa. Hänen ylhäisyydellään Bienvenulla oli se, mitä kansa kutsuu "jaloksi muodoksi", mutta se muoto oli niin rakastettava, että unohdettiin, että se oli myös jalo.