Kun hän haasteli tuolla lapsellisella iloisuudella, joka oli yksi hänen viehättäviä ominaisuuksiaan ja josta jo olemme puhuneet, tuntui niin hyvältä hänen läheisyydessään, koko hänen olemuksestaan tuntui säteilevän iloa. Hänen verevä ja raikas ihonsa, hänen valkoiset, hyvin säilyneet hampaansa, jotka hänen nauraessaan tulivat näkyviin, antoivat hänelle tuon avonaisen ja säyseän muodon, joka saa sanomaan miehestä: Siinä on hyväluontoinen mies, ja vanhuksesta: Siinä on kunnon ihminen. Juuri tällaisen vaikutuksen oli hän — kuten tiedämme — tehnyt Napoleoniinkin. Ensi hetkellä ja ensi näkemältä oli hän vain tavallinen kelpo ukko. Mutta jos viipyi hänen seurassaan jonkun aikaa ja näki hänet ajatuksiin syventyneenä, muutti tuo kelpo ukko suuresti muotoansa ja herätti erikoista kunnioitusta. Hänen leveä ja vakava otsansa, jonka valkeat hapset tekivät yleväksi, tuli yleväksi myös mietiskelyn kautta. Ylevä jalous ikäänkuin erottautui hyvyydestä, hyvyyden lakkaamatta siltä säteilemästä; tuntui aivan siltä kuin olisi hymyilevä enkeli hitaasti levittänyt siipensä lakkaamatta hymyilemästä. Kunnioituksen tunne, sanoin selittämätön kunnioituksen tunne tunki silloin aste asteelta olentoosi ja vallotti sydämesi, ja silloin tunsit edessäsi yhden noita sieluja, lujia, koeteltuja, lempeitä. Sieluja, joissa ajatukset ovat niin suuria, ett'eivät ne voi enää muuta olla kuin sopusointuisia.
Me olemme jo nähneet, miten rukous, uskonnollisten menojen suorittaminen, almujen jakaminen, murheen alaisten lohduttaminen, pienen maapalan hoitaminen, veljeyden, kohtuullisuuden, vierasvaraisuuden ja kieltäymisen harjottaminen, uskallus, tutkisteleminen, työ täytti jokaisen päivän hänen elämästään. 'Täytti', sanomme, ja se on juuri oikea sana, sillä tosiaankin oli jokainen piispan päivä täpösen täynnä hyviä ajatuksia, hyviä sanoja ja hyviä tekoja. Kuitenkaan ei se hänen mielestään ollut oikein täyteläinen, jos kylmä tai sateinen sää esti häntä viettämästä vielä iltasin, kun molemmat naiset olivat poistuneet huoneisiinsa, tuntia, paria puutarhassaan ennen levolle menoa. Saada näin valmistautua makuulle menemään vaipumalla hiljaiseen mietiskelyyn öisen taivaan suuria näkyjä katsellessa, näytti kuuluvan myös hänen uskonnollisiin menoihinsa. Joskus hyvin myöhäänkin vielä kuulivat nuo kaksi vanhaa naista, ell'eivät sattuneet nukkumaan, hänen astuskelevan hitaasti käytäviä pitkin. Hän oli silloin yksin oman itsensä kanssa, hiljaisiin, rauhallisiin, hurskaisiin ajatuksiin vaipuneena, vertaillen oman rintansa ylevää rauhaa avaruuden ylevään rauhaan; häntä liikutti yön synkeydessä tähtisarjojen loistoisa välkyntä ja Jumalan näkymätön kirkkaus, ja hän avasi sielunsa mittaamattoman avaruuden ajatuksille. Näinä hetkinä, jolloin hän uhrasi sydämensä niinkuin yökukat tuoksunsa uhraavat, jolloin hän oli kuin sytytetty lamppu keskellä tähti-loistavan yön, jolloin hän kiiti kaukomaille koko luomakunnan salaperäisen säteilyn kantamana, ei hän ehkä olisi voinut itsekään sanoa, mitä silloin tapahtui hänen sielussaan. Hän tunsi jotakin lentävän hänestä kauvas ja jotakin taas häneen laskeutuvan. Mitä käsittämättömiä vaihtumuksia tapahtuukaan sielun syvyyksien ja maailman kaikkeuden syvyyksien välillä! Hän ajatteli Jumalan suuruutta ja läsnä-oloa; tulevaa ijankaikkisuutta, käsittämätöntä uskonnon salaisuutta; kulunutta ijankaikkisuutta, vieläkin suurempaa salaisuutta; kaikkia niitä äärettömyyden maailmoita, jotka hänen silmiensä edessä kaikilla tahoilla syöksyivät avaruuden kuiluun; ja hän katseli kokematta käsittää käsittämätöntä. Hän ei tutkinut Jumalaa; hän vain nautti Hänen häikäisevästä loistostaan. Hän tarkasteli noita atoomien ihmeellisiä yhtymisiä, jotka antavat aineelle muodon, jotka paljastavat voimia niitä osottamalla, jotka luovat yksilöitä kaikkeuteen, määrättyjä suhteita avaruuteen, lukemattomia oleita äärettömyyteen ja jotka valon avulla synnyttävät kauneutta. Näitä yhtymisiä tapahtuu ja niitä purkaantuu lakkaamatta, ja siitä johtuvat elämä ja kuolema.
Hän istuutui puupenkille, jonka takana yleni vanha viiniköynnös, ja hän katseli tähtiä hedelmäpuittensa hentojen, koukeroisten hahmopiirteiden läpi. Tämä muutaman kapanalan maa, jossa oli niin vähän kasvullisuutta, jota joka haaralta ahdistivat vajat ja kivimuurit, oli hänestä rakas ja se riitti hänelle.
Mitä kaipasikaan enempää tämä vanhus, joka jakoi elämänsä harvat vapaat hetket puutarhansa hoitamiselle päivin ja sisäiselle mietiskelylle öin? Eikö tämä ahdas ala, jonka kattona taivaan sinikupu kaareutui, antanut kylliksi aihetta ihailla Jumalan käsi-aloja kaikissa Hänen teoissaan? Eikö siinä todellakin ole kaikki, ja mitä vielä toivoa? Pieni puutarha kävellä ja ääretön avaruus haaveilla. Jalkainsa juuressa se, mitä voi kasvattaa ja poimia; päänsä päällä se, jota voi tutkia ja mietiskellä; pari kukkaa maassa ja kaikki tähdet taivaanlaella.
14.
Mitä hän ajatteli.
Viimeinen sana.
Koska tämänlaatuisten yksityisseikkain kertominen saattaisi etenkin nykyaikana heittää Dignen piispan maailmankäsitykseen "panteistisen" värityksen — käyttääksemme nykyään muotiin tullutta lausepartta — ja johtaa uskomaan — olipa se sitten hänen moittimisekseen tai kiittämisekseen — hänen omanneen jonkunlaisen personallisen filosofian, jonkalaiset ovat ominaisia meidän vuosisadallemme ja jotka itävät yksinäisissä sieluissa, rakentuvat ja kehittyvät lopulta korvaamaan varsinaista uskontoa, niin tahdomme tässä erittäin korostaa sitä seikkaa, ettei kukaan, joka tunsi hänen ylhäisyytensä Bienvenun, voinut väittää huomanneensa mitään sen tapaista. Sydän loi valoa tämän miehen koko olemukseen. Tästä valosta lähti myös hänen viisautensa.
Ei mitään opinjärjestelmiä, vaan paljon tekoja. Haihattelevissa mietiskelyissä on jotain pyörryttävää; mikään ei osota hänen rohjenneen lähteä järjellään tutkimaan ilmestyskirjan ihmeitä. Apostoli voi kyllä olla rohkea, mutta piispan täytyy olla varovaisen. Hän olisi varmaankin tuntenut omantunnon epäilyksiä, jos hän olisi koettanut liian syvältä tutkia muutamia ongelmia, joiden on määrä jäädä erinäisten voimakkaiden suurhenkien selvitettäviksi. Pyhä kauhu täyttää ihmismielen suuren salaisuuden edessä; synkeät oviaukot ovat tosin aivan ammollaan, mutta joku ääni sanoo sinulle, että siitä ei ole lupa astua sisään, jos tahtoo henkensä säilyttää. Turma sille, joka rohkenee tunkeutua sisään! Puhtaan ajattelun ja mietiskelyn mittaamattomissa syvyyksissä liikkuvat, niin sanoaksemme opinkaavojen yläpuolelle asettuneet nerot ikäänkuin esittävät aatteensa suoraan Jumalalle. Heidän rukouksensa on täynnä rohkeita väitteitä. Heidän jumalanpalveluksensa on tutkistelemusta. Tuo on välitöntä uskontoa, täynnä levottomuutta ja vastuunalaisuutta sille, joka rohkenee astua sen jyrkille poluille. —
Inhimillisellä mietiskelyllä ei ole rajoja. Omalla uhallaan tutkii ja kaivelee se sitäkin, joka sitä häikäisee. Saattaisipa melkein sanoa, että jonkunlaisen hämmästyttävän vastavaikutuksen voimasta hän myös siten häikäisee luontoa; meitä ympäröivä salaperäinen maailma antaa takaisin sen, mitä se saakin, ja onpa näin ollen luultavaa että tutkistelijoita myös tutkitaan. Miten asian laita lieneekään, on niitä maan päällä ihmisiä — ovatko he ihmisiä? — jotka huomaavat selvästi haaveilun näköpiirin rajalla suunnattomia korkeuksia, ja jotka saavat nauttia loppumattomain vuorten hirmunäystä. Hänen ylhäisyytensä Bienvenu ei ollut näitä ihmisiä; hänen ylhäisyytensä Bienvenu ei ollut mikään nero. Häntä olisivat kauhistuttaneet nämä rajattomat korkeudet, joiden huipuilta muutamat suuretkin henget, kuten Swedenborg ja Pascal, ovat syöksyneet mielipuolisuuden kuiluun. Näillä mahtavilla unelmilla on kyllä siveellinen arvonsa, ja näitä vaikeakulkuisia teitä voi kyllä lähetä ihannetäydellisyyttä. Mutta hän kävi evankeliumin oikopolkua.