Hän ei yrittänyt lainkaan saada messuhakaansa syntymään Eliaan viitan laskoksia, hänen ei tehnyt mieli valaista millään tulevaisuuden tiedolla tapausten käsittämätöntä kulkua, hän ei kokenut puhaltaa loimuavaan liekkiin kappalten säteilemää hohdetta, hänessä ei ollut jälkeäkään profeetasta eikä tietäjästä. Tämä nöyrä sielu rakasti, siinä kaikki.
On mahdollista, että hänen rukouksensa läheni joskus yli-inhimillisen innostuksen rajoja; mutta liiaksi ei voi rukoilla, yhtä vähän kuin voi liiaksi rakastaa. Ja jos on kerettiläisyyttä rukoilla käsikirjan kaavoista välittämättä, niin olivat pyhä Teresia ja pyhä Hieronymus kerettiläisiä.
Hän kumartui niiden puoleen, jotka vaikeroivat ja niiden, jotka etsivät sovitusta. Koko maailma näytti hänestä äärettömältä sairashuoneelta; hän tunsi kuumetta kaikkialla, hän kuuli kaikkialla kärsimystä, ja yrittämättä ratkaista arvotusta, koki hän parantaa vammoja. Luotujen kappalten kauhistuttava näky kehitti hänessä hellyyttä. Hän ei muuta ajatellut kuin löytää itse ja opettaa muille paras tapa sääliä ja lohduttaa. Kaikki olevainen näytti tästä hyväsydämisestä kummallisesta papista alituisen murheen murtamalta, joka kaipasi lohdutusta.
Niitä on ihmisiä, joiden työnä on kullan etsiminen; hänen työnään oli laupeuden etsiminen. Maailman kurjuus oli hänen kaivoksensa. Kaikkialla vaikeroiva kärsimys oli hänelle vaan tilaisuus saada osottaa aina altista hyvyyttään. Rakastakaat toinen toistanne; sen selitti hän riittäväksi, muuta hän ei toivonut ja se oli hänen koko oppinsa. Eräänä päivänä sanoi piispalle samainen senaattori, jonka jo olemme maininneet ja joka piti itseään "viisaustieteilijänä": "Mutta tarkatkaahan toki maailman näkymöä; kaikkien sota kaikkia vastaan; voimakkain on aina älykkäin. Teidän käskynne Rakastakaat toinen toistanne on suuri tyhmyys". "Sepä se", vastasi hänen ylhäisyytensä Bienvenu levollisesti, "Jos se on tyhmyys, niin tulee sielun sulkeutua tuohon tyhmyyteensä niinkuin helmen simpukkaan". Hän siihen sulkeutui, hän eli siinä, hän tyytyi siihen täydellisesti; hän jätti syrjään käsittämättömät kysymykset, jotka viehättävät ja jotka kauhistuttavat, mietiskelyn mittaamattomat alueet, kaiken olevaisen alkusyytä tutkistelevan järjen ammottavat kuilut, kaikki nuo samanne päin pudottavat syvyydet: apostolin Jumalaan, jumalankieltäjän tyhjyyteen: kohtalon, hyvän ja pahan, olion sodan toista oliota vastaan, ihmisen omantunnon, eläimen unenkaltaisen ajattelun, kuoleman muutoksen, elämän muotojen toistumisen haudan tuolla puolen, perättäisten kiintymysten käsittämättömän vaikutuksen samana pysyvään minuuteen, kaikkien olioiden synnyn ja alku-aineen, Niilin ja Emsin, sielun, luonnon, vapauden, pakon; kaikki nuo syvät ongelmat, nuo kamalat, tutkimattomat asiat, joiden edessä ihmishengen jättiläis-enkelitkin taivuttavat päänsä; nuo kauhistuttavat kuilut, joita Lukretius, Manu,[28] pyhä Paavali ja Dante tarkastelevat tuolla leimahtavalla näkemyksellä, joka katsoessaan äärettömyyttä herkeämättä, värähtämättä silmiin, ikäänkuin sytyttää siihen uusia tähtiä palamaan.
Hänen ylhäisyytensä Bienvenu oli aivan yksinkertaisesti ihminen, joka ulkoapäin todensi nuo salaperäiset ongelmat, ryhtymättä niitä tutkimaan ja penkomaan ja antamatta niiden häiritä henkensä rauhaa. Hänen sielussaan asui syvä kunnioitus yötä kohtaan.
TOINEN KIRJA
LANKEEMUS
l.
Matka-päivän ilta.
Lokakuun alkupäivinä v. 1815, noin tuntia ennen auringon laskua, astui muuan jalkamies pienen Dignen kaupungin portista sisään. Ne harvat asukkaat, jotka tähän aikaan katselivat akkunoistaan tai oleskelivat talojensa edustalla, silmäilivät tätä matkamiestä hiukan levottomina. Vaikeata olisi ollutkin tavata kurjemmannäköistä kulkijaa. Hän oli keskikokoinen, jäntterä ja tanakka, parhaissa miehuutensa voimissa. Hän oli ehkä neljänkymmenenkuuden tai neljänkymmenenkahdeksan ikäinen. Syvälle painettu nahkalippuinen lakki peitti osaksi hänen päivän paahtamat, ahavoittuneet, hikeä valuvat kasvonsa. Karkean, kellertävästä palttinasta tehdyn paidan lomasta, jota kaulan kohdalta kiinnitti hopeinen ankkuri, paistoi karvainen rinta. Pukuun kuului sitäpaitsi köydeksi kierretty kaulaliina, vanhat, kuluneet, sinisestä säkkikankaasta tekaistut housut, joiden toinen polvi oli valkeaksi hankaantunut ja toisessa vilkkui reikä, vanha harmaa risainen mekko, jonka toiseen kyynärpäähän oli purjelangalla neulottu viheriä paikka; selässään kantoi mies täyteen ahdettua, huolellisesti nyöritettyä ja aivan uutta sotilaslaukkua, ja kädessään heilutteli hän suunnatonta pahkasauvaa; jalat oli pistetty ilman sukkia rautakorkoisiin kenkiin, pää oli keritty ja parta rehotti.