Hän astui yli kynnyksen, eteni askeleen, jättäen oven jälkeensä auki. Laukku hartioilla, keppi kädessä, silmissä yrmy, rohkea, uhmaileva, väsynyt ilme. Takan tuli heitti häneen valoa. Hän oli inhottavan näköinen. Se oli synkeä ilmestys.
Rouva Magloire ei kyennyt edes kirkaisemaan. Hän vain säpsähti kerran ja jäi sitten suu auki tuijottamaan.
Neiti Baptistine käännähti ympäri, huomasi huoneeseen tunkeutuvan miehen ja kohosi kauhistuneena puoliksi istualtaan, ja kääntäen päätään hitaasti takkaan päin jälleen, katseli hän sitten veljeänsä, ja hänen kasvoilleen palasi taas entinen tyyneys ja levollisuus.
Piispa kiinnitti mieheen rauhallisen katseensa.
Juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, otaksuttavasti kysyäkseen vieraalta, mitä tämä halusi, nojasi mies molemmin käsin keppinsä päähän, katseli vuoroin vanhusta, vuoroin naisia, ja odottamatta piispan sanoja alkoi hän kovalla äänellä:
"Seikka on seuraava. Nimeni on Jean Valjean. Olen ollut kaleeriorjana. Olen viettänyt yhdeksäntoista vuotta kaleeriorjain vankilassa. Neljä päivää sitten pääsin vapaaksi, ja nyt olen matkalla määränpäähäni, Pontarlieriin. Olen kävellyt neljä päivää Toulonista lähtien. Tänään olen kulkenut jalkaisin kaksitoista lieutä. Saapuessani tänä iltana näille seuduille, menin erääseen majataloon, mutta sieltä ajoivat ne minut pois keltaisen passini takia, jota olin käynyt näyttämässä kaupungintalolla. Niin piti. Menin toiseen majataloon. Minulle sanottiin: Mene tiehesi! niin yhden luona kuin toisenkin. Kukaan ei ole tahtonut antaa minulle suojaa. Kolkutin vankilankin ovelle, portinvartija ei päästänyt minua sisään. Yritin koiran koppiin. Koira puri minua ja ajoi minut pois, aivan niinkuin olisi sekin ollut ihminen. Melkein luulisi sen tietäneen, kuka olin. Menin kedoille, nukkuakseni paljaan taivaan alla. Siellä ei taivasta näkynyt. Ajattelin, että siitä rupeaa pian satamaan ja ett'ei ole armollista Jumalaa, joka sateen estäisi, ja niin palasin kaupunkiin takaisin, löytääkseni edes jonkun porttikäytävän. Tuolla torin laidassa heittäysin kivelle maata, muuan hyvä ihminen näytti minulle Teidän taloanne ja sanoi: Kolkuta tuolle ovelle. Ja minä kolkutin. Mikä se on tämä paikka? Onko tämä majatalo? Minulla on rahaa. Koko omaisuuteni. Satayhdeksän frangia viisitoista souta, jotka olen työlläni kaleeriorjain vankilassa yhdeksänätoista vuotena ansainnut. Minä maksan kulunkini. Mitä se minun varoissani tuntuu? Minullahan on rahaa. Olen lopen uupunut, kaksitoista lieutä jalkaisin, minun on kovin nälkä. Sallitteko minun jäävän?"
"Rouva Magloire", sanoi piispa. "Te katatte yhdelle hengelle lisää".
Mies eteni kolmen askeleen verran ja läheni lamppua, joka oli pöydällä. — "Ajatelkaahan", jatkoi hän, aivan niinkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt. "Ajatelkaahan ensin. Kuulitteko, mitä sanoin? Minä olen entinen kaleeriorja. Entinen rangaistusvanki. Tulen suoraan kaleereilta." — Hän veti taskustaan suuren keltaisen paperin ja kiersi sen auki. — "Tuossa passini. Keltainen kuten näette. Sillä on voima ajaa minut kaikkialta pois, mihin päädynkin. Haluatteko lukea? Kyllä minäkin osaan lukea. Opin vankilassa. Siellä on koulu niille, jotka oppia haluavat. Katsokaahan mitä on passiini kirjotettu: Jean Valjean, vapautettu rangaistusvanki, kotoisin … siitä ette huoli välittää … ollut yhdeksäntoista vuotta kaleeriorjain vankilassa. Viisi vuotta murtovarkaudesta. Neljätoista vuotta neljä kertaa uudistetusta pako-yrityksestä. Tämä mies on 'hyvin vaarallinen'. — Kas siinä! Kaikki ovat heittäneet minut pellolle. Tahdotteko Te ottaa minut vastaan, Te? Onko tämä majatalo? Tahdotteko antaa minulle ruokaa ja yösijan? Onko Teillä tallia?"
"Rouva Magloire", sanoi piispa. "Te panette puhtaat lakanat vuodekammion sänkyyn".
Me olemme jo selittäneet, mitä laatua oli molempain naisten tottelevaisuus.