Rouva Magloire lähti täyttämään näitä määräyksiä.
Piispa kääntyi miehen puoleen.
"Herra, tulkaahan istumaan ja lämmittelemään. Käymme heti kohta illalliselle, ja vuoteenne valmistetaan sillä välin kun Te syötte".
Silloin käsitti mies kaikki. Hänen kasvojensa tähän asti niin synkeä ja kova ilme osotti nyt hämmästystä, epäilystä, iloa ja muuttui kummallisesti. Hän sopersi kuin mielenvikainen:
"Tottako? Mitä? Te pidätte minut? Te ette aja minua pois? Rangaistusvankia! Te sanotte minua herraksi! Te ette sinuttele minua? Ette sano: 'Mene tiehesi, koira!' Kuten mulle aina sanotaan. Luulin niin varmasti, että Tekin ajaisitte minut pois. Siksi sanoinkin heti, kuka olen. Oi tuota kunnon naista, joka minut tänne neuvoi! Saan syödä illallista! Saan vuoteen patjoineen ja lakanoineen! Kuten muutkin ihmiset! Vuoteen! Yhdeksääntoista ajastaikaan en ole vuoteessa nukkunut! Te sallitte siis tosiaankin minun jäävän! Te olette hyviä ihmisiä! Muuten, onhan minulla rahaa. Kyllä minä maksan. Suokaa anteeksi, herra majatalon isäntä, mikä on nimenne? Maksan, mitä vaan vaaditte. Te olette kunnon mies. Tehän olette majatalon isäntä, eikö niin?"
"Minä olen pappi", sanoi piispa, "ja asun tässä".
"Pappi", jatkoi mies. "Kunnon ihminen papiksi! Siis ette Te pyydä minulta rahaa? Kirkkoherrako, vai? Tuon suuren kirkon rovastiko? Tosiaankin, miten olenkaan tyhmä! kun en huomannut patalakkianne".
Yhä puhuessaan oli hän laskenut laukkunsa ja keppinsä nurkkaan, pistänyt passin takaisin taskuunsa ja istuutunut. Neiti Baptistine katseli häntä lempein silmin. Hän jatkoi:
"Te olette ihmisellinen, herra rovasti, Te ette halveksi ketään. Te olette oikein pappien pappi. Siis ette välitä siitä, että maksan?"
"En", sanoi piispa, "pitäkää rahanne. Kuinka paljon Teillä on?
Sanoitteko, että satayhdeksän frangia?"