"Ja viisitoista souta", lisäsi mies.
"Satayhdeksän frangia viisitoista souta. Ja kuinka kauvan Teiltä on mennyt aikaa tuon summan ansaitsemiseen?"
"Yhdeksäntoista vuotta".
"Yhdeksäntoista vuotta!"
Piispa huokasi raskaasti.
Mies jatkoi: "Minulla on vielä kaikki rahani jäljellä. Neljässä päivässä en ole kuluttanut muuta kuin ne kaksikymmentäviisi souta, jotka ansaitsin kuormavaunuja tyhjentämällä Grassessa. Koska Te olette kirkon miehiä, niin ilmotan Teille, että meillä oli saarnaaja myös siellä vankilassa. Ja sitten erään kerran näin piispankin, Hänen Ylhäisyytensä, niinkuin ne sitä nimittävät. Se oli Majoren piispa ja Marseillessa minä hänet näin. Hän on kaikkien rovastienkin rovasti. Suokaa anteeksi, jos sanoin tämän pahasti, minulle ne ovat näet niin kaukaisia asioita! Ymmärrättehän, että mitä ne minunlaiseni! — Hän toimitti messua keskellä vankilaa, alttarilla, hänellä oli jokin sellainen suipokas kultakapine päässään. Auringon paisteessa se kimalteli. Me olimme riveissä, kolmella puolella, kanuunat, sytyttimet valmiina, vastapäätä meitä. Emme nähneet kunnolla. Hän puhuikin jotain, mutta hän oli liian alhaalla siellä, emme me oikein kuulleetkaan. Sellainen se on piispa".
Hänen puhuessaan oli piispa mennyt sulkemaan oven, joka oli jäänyt selko seljälleen.
Rouva Magloire palasi. Hän toi yhdet pöytäkalut lisää tullessaan ja pani ne pöydälle.
"Rouva Magloire", sanoi piispa, "asettakaa vieraamme paikka mahdollisimman lähelle tulta". — Ja kääntyen miehen puoleen: "Yötuuli puhaltaa koleasti Alpeilla. Teidän on kai vilu, herra?"
Joka kerta kun hän lausui tuon sanan herra lempeän vakavalla ja ystävällisellä äänellään, levisi miehen kasvoille kirkas ilme. Nimittää entistä rangaistusvankia herraksi on samaa kuin ojentaa lasi vettä Medusan haaksirikkoiselle. Häpeän sortama janoaa arvonantoa.