"Tuo lamppupa nyt vasta huonosti valaisee", sanoi piispa.
Rouva Magloire ymmärsi ja lähti heti hakemaan hänen ylhäisyytensä makuukamarin takaosalta kaksi hopeaista kynttilänjalkaa ja asetti ne sytytettyinä pöydälle.
"Herra rovasti", sanoi mies, "Te olette hyvä. Te ette halveksi ketään.
Te otatte minut taloonne. Te sytytätte vahakynttilänne minun tähteni.
Enkä minä ole kuitenkaan salannut Teiltä, mistä tulen, ja että olen
onneton ihminen".
Piispa, istuessaan siinä hänen vieressään, tarttui kevyesti hänen käteensä. "Ei Teidän olisi tarvinnut sanoa minulle, kuka olette. Tämä talo ei ole minun: tämä on Jeesuksen Kristuksen talo. Tämä ovi ei kysy siltä, joka sisään astuu, onko hänellä nimeä vai onko hänellä kärsimystä. Te kärsitte. Teidän on nälkä ja vilu. Olkaa tervetullut. Ja minua älkää kiittäkö, älkää sanoko, että minä Teidät otan kotiini. Kukaan ei ole täällä kotonaan, paitsi se, joka turvapaikkaa tarvitsee. Tämän sanon minä Teille, ohikulkijalle. Te olette täällä enemmän kotonanne kuin minä. Kaikki mitä täällä on, se on Teidän. Miksi olisi minun tarvis tietää Teidän nimenne? Sillä ennenkuin Te sen minulle sanoittekaan, oli Teillä jo yksi nimi, jonka minä tiesin".
Miehen silmät kuvastivat suurta hämmästystä.
"Tottako? Te tiesitte siis nimeni?"
"Niin", vastasi piispa, "Teidän nimenne on minun veljeni".
"Kuulkaahan, herra rovasti!" huudahti mies. "Minun oli kovin nälkä, kun tulin tänne. Mutta Te olette niin hyvä, että nyt se on hävinnyt, en tiedä itsekään miten".
Piispa katseli häntä ja sanoi:
"Oletteko Te paljon kärsinyt?"