10.
Herännyt mies.
Kun tuomiokirkon kello löi kahta aamulla, heräsi Jean Valjean.
Seikka, joka hänet herätti, oli se, että vuode oli liian hyvä. Siitähän oli pian kaksikymmentä vuotta, kun hän oli vuoteessa maannut, ja vaikka hän ei nyt ollut riisuutunutkaan, oli tunne liian uusi ollakseen häiritsemättä hänen untansa.
Hän oli nukkunut yli neljä tuntia. Väsymys oli hävinnyt. Hänhän oli tottunut lepäämään mahdollisimman vähän.
Hän avasi silmänsä ja tirkisteli hetkisen ympärilleen pimeässä, sitten hän painoi silmänsä kiinni taas, nukahtaakseen uudestaan.
Kun päivä on ollut eriluontoisista kiihkeistä mielenliikutuksista rikas, kun useat seikat askartavat ajatuksissa, niin vaipuu ihminen kyllä uneen, mutta kerran herättyään on hänen vaikeata enää nukkua uudestaan. Uni tulee helpommin kerran kuin kaksi. Näin kävi Jean Valjeanillekin. Hänen oli mahdotonta nukkua uudestaan, ja hän rupesi mietiskelemään.
Hän eli parhaallaan hetkeä, jolloin mielessä pyörivät ajatukset ovat sekavia. Hänen aivoissaan vallitsi jonkunlainen hämärän sekasorto. Hänen muinaiset muistonsa ja hänen nykyhetken tuntonsa uiskentelivat siellä yhdessä mylläkässä, risteillen toisiaan hurjassa vilinässä, kadottaen varsinaisen muotonsa, kasvaen luonnottomiin, sitten taas äkkiä kadotakseen sameihin, hyrskyviin aaltoihin. Paljon ajatuksia siinä syntyi, mutta niiden joukossa oli yksi, joka palasi yhä uudestaan takaisin ja joka karkotti kaikki muut. Mainitsemme tämän ajatuksen heti paikalla: — hän oli huomannut ne kuusi hopeista pöytäkalustoa ja sen suuren kauhan, jonka rouva Magloire oli tuonut pöydälle.
Nämä kuusi pöytäkalustoa kiusasivat häntä painajaisena. — Ne olivat tuossa lähellä. — Muutaman askeleen päässä. — Kun hän astui tähän huoneeseen viereisen huoneen läpi, asetteli vanha palvelijatar niitä juuri pieneen kaappiin vuoteen pääpuolessa. — Hän oli pannut tarkasti merkille tämän kaapin. — Oikealla, ruokasalista tullen oikealla kädellä. — Ne olivat jykeviä. — Ja vanhaa hopeaa. — Siitä suuresta kauhasta nykäisisi vähintäin kaksisataa frangia. — Kaksi kertaa enemmän kuin mitä hän oli ansainnut yhdeksässätoista vuodessa. — On kyllä totta, että hän olisi ansainnut enemmänkin, ell'ei hallitus olisi varastanut.
Hänen sielunsa häilyi kokonaisen tunnin ajan näiden hyökyjen heittelemänä, eikä siitä jonkunlaista taisteluakaan puuttunut. Kello löi kolme. Hän avasi silmänsä, kohousi istualleen, ojensi kätensä ja haparoi matkalaukkuaan, jonka oli heittänyt vuodekammion nurkkaan, sitten heittäytyi hän ulos vuoteesta, laski jalkansa maahan ja istui niin kohta, melkein itse tietämättään, vuoteensa reunalla.